Pitkästä aikaan järjestyikin tapahtumaa koiralle. Yksittäinen sika jäi iltasella mottiin laukauksen jälkeen. Ei ollut tietoa oliko saanut osumaa vai ei.
Lunta oli vähän vaille pirusti. Avoimella jotakuinkin keskireiteen ja metässä hiukan vähemmin. Tiheässä kuusikossa oli jo melko hyvä kävellä, kun sellainen sattui hetkeksi kohdalle. Jälkiura löytyi. Ja muitakin uria joitakin, osa oli pari päivää vanhoja. Heti vierestä löytyi makuupaikkojakin kuusien juurille kaivettuina. Reino hävisi heti, kun urat löytyi. Puhelimessa ei ollut kenttää, joten en tiennyt missä koira mahtoi olla. Sen vuoksi jatkoin tarpomista syötön suuntaan seuraillen haarautuvia polkuja.
Ehkä vartin kuluttua Reino tuli jälkiä pitkin luo ja ohjasin eteenpäin, jonne jatkoi häviten otsalampun valosta. Seurailin itte polkuja hiljakseen. Ei mennyt kuin viitisen minuuttia, niin alkoi haukku! Haukku ei ollut kovin kaukana ja liikkui koko ajan hieman. Välillä tuntui osat vaihtuvan jahtaajalla ja jahdattavalla, kun haukku vaihtui vinkaisuihin taas alkaakseen uudestaan heti perään.
Otsalamppu päällä miltei reiden syvyisessä hangessa suhteellisen tiheässä kuusikossa aattelin, ettei paljon tarvitse yrittää hiippailla, vaan koitin lähestyä haukkua rauhallisesti kuullostellen koko ajan minne se liikkuu. Pian huomasin, että mahdoton tehtävä koittaa lähelle tällä tavoin. Jäin muutaman polun risteykseen oottelemaan, kun parivaljakko oli ehkä 30m päässä. Josko sattuisi possu kulkevan jompaakumpaa uraa. Hiljakseen tuhina ja haukku lähestyivät, mutta ei näkynyt, kun parin metrin päässä joka puolella olevat lumen peittämät kuuset. Sitten vilahteli jo pannan huomiovalo välillä kuusen oksien välistä, kun possu oli siirtynyt vieressä olevan kuusen alle. Melkoinen tuhinan ja haukun ja oksien katkeilun sekamelska oli kuusen alla, kun koitin saada selvää kuka on missä ja miten perin. Ei vaan saanut mitään tolkkua. Kohta possu päätti mönkiä valoon kohti seuraavaa kuusen alustaa ja nostinkin nopeasti kiväärin poskelle, mutta sain taas huomata jo monta kertaa aiemmin todetun, että otsalampun valo jää aseen taakse tuolloin... tilanne menikin siinä sitten ohi.
Tuohonhan on lääke jo tehty etukäden tangetilla syttyvä kiikarin päälle kiinnitetty lamppu. No, mutta eihän tuota ole useampaan hetkeen tarvittu, niin eipä ollut kiinnike siellä, mihin luulin sen viimeeksi laittaneeni...
Siitä kaverukset siirtyivät muutamia kymmeniä metrejä, johon koitin jo uusilla ideoilla varautuneena siirtyä, mutta taisi sika saada vihiä juonesta, kun otti hiukan ripeämmän siirtymisen. Haukku vaimeni tehokkaasti lumisessa tiheikössä, eikä puhelin ilman kenttiä kertonut koiran paikkaa. Koitin tarpoa perässä, mutta kohta hävisi haukku kokonaan kuulumasta. Rajan läheisyys laittaa aina hiukan tunnetta lisää, vaikka ei Reinon kanssa kauhea asia olekaan, mutta kun ei tiedä missä ja mihin suuntaan, niin orpo olohan se hiukan on. Päätin raahautua takasin autolle, kun siinä kohdilla kenttää yleensä on.
Auton luo päästyäni puhelin hyppäsi kenttiin ja kohta piirtyi ultracomiinkin punainen viiva, joka oli vaarallisen näköisesti suuntaamassa kohti rajaa vajaan kilometrin päässä. Melkosen urakan oli sika päättänyt ottaa, koska aiempaa polkua se ei kulkenut. Hiukan aikaa ihmeteltyäni tulkkasin, että paikallaan haukkuu! Ihme ja kumma, mutta on se pysähtynyt. Ainut, että vajaa kilometri umpihankea välissä. Eihän siinä, näitä jahtejahan sitä aina kaivataan!! Liukulumikengät boxista ja menoksi. Ensimmäinen 150m hakattua rinteen reunaa – 15min! Oli aika hiki, kun pohjia myöten risujen seassa sai sählätä. Näytti kuitenkin pysyvän haukku paikallaan, joten hyvä lämmin päällä ja mettäura (jota ei toki talvella oltu aurattu) alla, niin hommahan toimii.
Onnistuin ravaamaan melko lailla toisen vartin aikana uranpohjaa pitkin koiran ja rajan väliin. Se oli mukava tunne. Nyt vaan koira ja sika olivat melkein viereisen mäen päällä. Rinne edessäni oli aika avointa mäntymetsää, joten luntahan siinä oli. Ajattelin, josko saisin painettua suunnan sisämaahan päin, jossa tieuralla oli pari kaveria passaamassa viiden sadan metrin päässä haukusta. Itellä haukkuun oli matkaa noin 150m.
Lähdin nousemaan rinnettä suoraan haukkua kohti, jolloin pari valjakko siirtyi hiukan ylemmäs mäelle. Haukun pysähdyspaikkaan päästyäni huomasin sen olevan iso tuulenkaato kuusi, jonka alle sika oli juronut. Nyt se oli siirtynyt hiukan siitä ylempänä olevaan pientä kuusta kasvavaan tiheikköön, jossa koko ajan pysyi hiukan liikkeellä. Hiljakseen etenin kuusien reunaan alle 50m haukusta. Ei halunnut poistua kuusien suojasta. Sen siirtyessä melkein reunalle koitin mennä jo lähelle, jolloin reippaammalla siirtymisellä se lähti takasin päin ja koitti kaartaa alas kohti rajaa. Silloin tuli meikäläiselle taas liukulumikenkiin vauhtia ja ryminällä avoimeen männikköön, jossa keuhkojen äärirajoilla kerkesin sen verta eteen, että käänsi ylös ja lähti etenemään.
Koira pysyi onneksi hienosti koko ajan possun ihan vieressä, niin ei tarvinnut arvailla missä kulkee. Rymysin perässä reilu satametriä jäljessä. Kiirettä piti, että sain pidettyä itteni edes melkein rajalle menoa estämässä. Kumpareen takaa noustuani haukku kuuluikin taas jo mukavasti avoimempaan männiköön sian ja koiran siirryttyä. Ite tulin juuri viimeisten näreen oksien seasta, kun huomasin avoimemman männikön laidalla tutkan valon vilkkuvan ja otsalampun keilan sinne suunnatessa mönki sika edellä. Pyssy nopeasti taas selästä ja kahmaisin otsalampun etukäteen näyttämään valoa. Lampun ja akun välinen johto kuitenkin tarrasi kuusen kuivaan alaoksaan, joka toimi kuin jousipyssy ampuen irronneen johdon johonkin takahankeen. Siellä haukku eteni pimeydessä huomiovalon vilkkuessa taas tiheämpään metsikköön.
Onneksi olin napannut autosta taskulampun vielä taskuun. Kaivelin sen esiin, mutta se ei valitettavasti mikään huikea ole, toki pariin kymppiin näkee. Lamppu ranteeseen kiinni ja taas mennään. Nyt pysähtyi taas kaksikko tiheikköön ja ehdin hyvin rajan puolelle. Nyt oli vielä mäki äskeisessä kulkusuunnassa ja perinteinen sikareitti kulki tuon mäen myötäisesti sisämaahan kohti, jossa olikin jo tutkan mukaan kaveri parin sadan metrin päässä oottelemassa.
Lähdin taas lähestymiseen. Pääsinkin näkemään molemmat noin 30m päästä, ennen kuin sika syöksähti alle miehen korkuisen kuusitaimikon sekaan. Taimikon kuuset olivat puoleen väliin lumen peitossa, joten ei ollut meno nopeaa. Koirakin meni, mutta kohta tuli samaa uraa nopeasti äänen saattelemana, kun oli vissiin koittanut perskarvareaktiota. Possu pyörähti ympäri ja lähti jatkamaan ja koira perässä. Otin niin nopasti, kun tuossa enää pystyin muutaman metrin rinnettä ylös, jotta näkisin edes hieman alaspäin viettävään taimikkoon. Sain lampun käännettyä kohti haukkua, niin näin kuinka koira haukkui ja hiljalleen eteni vain reilun 50m päässä. Tajusin, että nyt saan raivolla rynnimällä “hiihdettyä” sen kiinni.
Koira näykki possua, joka aiheutti vielä sen pysähtelyt ja pääsin aika vilkkaasti pariin kymmeneen metriin, josta jo valon kanssa vilkaisin sinne. “Ei saatana onkse vaihtunut supiin!?”, oli eka ajatus, kun koiran edellä näkyi vaan suunnilleen supin pojan kokoinen “karvatupsu” lumen seasta, jota oli sian selkään asti. Tyrkkäsin sauvat hankeen ja liukuaskelsin rymyämällä niin lähelle, että sain lopsauttaa alta metristä päätöksen tälle jahdille.
Kyllä oli perskarvoja irrotteleva koira ja sen omistaja ihan tyytyväisiä. Ja jälkimmäinen läpimärkä ja melko uupunut. Koitin koiran narulla kohta uhria vedellä kohti tietä, mutta olipahan pirun vaikeaa. Onneksi kaverit rämpi jeesimään. Siinä hetkisen paussia pidellessä pyöräytti Reino ittensä possun viereen kieppiin – tais olla urakka kaverillekin. Olihan siinä 2 tuntia kulunut irtilaskusta ja 1,5h tuli haukkuaikaa ja noin 1,5kilometriä seuraamista melkosessa lumessa.
