Lusikka soppaan!
Eli yleisesti ottaen silloin, kun ei tiedetä jonkin ominaisuuden tarkkaa periytymismekanismia, voidaan pentuesisaruksia käyttää tietyin rajoituksin siitokseen. Muuten loppuu maailmasta koirat... Virheetöntä koiraa ei liene vielä syntynyt. Jos kaikkia sairauksia tai virheitä on vältettävä, ei yksikään koira ole siitoskoira. Tietenkään sairas koira ei ole siitoskoira, mikäli sairaus on perinnöllinen ja/tai eläimelle kipua tai haittaa aiheuttava (epi, silmäsairaudet, autoimmuunisairaudet kuten allergiat ja atopiat ynnä sisäelinsairaudet, polvilumpioluksaatiot, nivelviat, jänneviat, spondyloosi jne). Tapaturman johdosta oleva "sairaus" tai vika on eri asia, eli vaikkapa silmänsä menettänyt koira, jolla ei ole kipua yms voi hyvinkin siirtää ominaisuuksiaan seuraavaan sukupolveen, silmäpuolenakin. Tai jalkansa katkaissut, joka ei enää pysty metsästykseen, mutta joka ei kärsi, ja jolle siitoskäyttökään ei aiheuta kipua. Virheissä sama juttu, eli purentavirhe, jossa hampaat painuvat kitalakeen aiheuttaa varmasti kipua, kun taas taittokorvat eivät häiritse sen koiran elämää. Eläinsuojelulaki antaa aika paljon osviittaa...
Epin kohdalla voidaan ajatella, että mikäli koiran vanhemmat ovat "terveitä", eikä suvussa ole tiedossa epiä, ao yksilön epi on sitä noin 2% normaalisti koirakantaan kuuluvaa epilepsiaa, eli ei voida osoittaa syytä. Tällöinhän sisarusten poisjättäminen saattaisi viedä mennessään muutakin geeniainesta, joka taas saattaa olla joiltakin osin korvaamatonta. Kuitenkaan vanhempaisyhdistelmää ei tule uusia - varalta, ja toisaalta yhdistelmän uusiminen muutenkaan ei ole enää jalostusta, vaan pentutehtailua - se ei tuo geneettisesti enää mitään uutta, ja lisäksi menetetään yksi mahdollisuus käyttää muuta yhdistelmää, joka saattaisi olla huomattavasti parempi.
Jos taas suvussa on ollut epiä, vaikka vanhemmat ovat terveitä (epikoirallahan ei missään nimessä teetetä pentuja, ei edes niin, että toinen on ei-epi), on sisarusten käyttö em syistä vielä perusteltua, mutta odotetaan nartuilla ainakin 3v ikään ja uroksilla vielä mieluusti hiukan enemmän (perinnöllinen epi puhkeaa usein ennen neljättä ikävuotta, mutta nartuilla turvallisen ensipenikoinnin ikä alkaa tulla vastaan). Seurataan, tuleeko lisää sairaita. Jos taas sisaruksissa/puolisisaruksissa on useammalla epi, on silloin hyvin todennäköistä, että se on peritty yhteiseltä vanhemmalta (ja vielä niin voimakkaana, että epi puhkeaa), ja siitoskäyttö on hyvin arveluttavaa muillakin sisaruksilla. Vaikkakin osa sisaruksista saattaa olla juuri sen geenikombinaation suhteen täysin puhdas. Jos suvusta tulee vielä lisää riskimassaa, käytön rajat nousevat entisestään. Tällöin aletaan olla varmaan tuon laskurin mukaan siinä "ei hyväksyntää" -osiossa?
Useiden sairauksien kanssa ongelma on se, että puhkeamiseen todennäköisesti (huom, tutkimusta tehdään koko ajan) vaikuttaa useita geenejä, ja tavallaan suvusta tuleva riski"massa" yhdessä ympäristötekijöiden kanssa ratkaisee puhkeamisen. Näin sairaus saattaa kulkea jonkun sukupolven yli esiin tulematta.
Jos kerran virheetöntä koiraa ei ole syntynyt, niin miksi näihin sitten pitää kiinnittää huomiota? Jalostus ei tähtää edelleenkään virheettömien koirien luomiseen, vaan tiedossa olevien riskien hallintaan niin, että sairauksien ja virheiden esiintyvyys ei nousisi niin suureksi, jotta koko rodun tulevaisuus olisi vaakalaudalla. Sairaat (mikä tahansa perinnöllinen sairaus!) ehdottomasti pois siitoskäytöstä, ja perusteellinen harkinta lähisuvun kanssa, niin pystytään hallitsemaan tätä kaaosta. Perinnöllisen alttiuden kanssa ihan sama juttu - sairaat eivät ole siitoskoiria, mutta sukua käytetään harkiten. Jalostusneuvojien tehtävä ei ole tuottaa parhaita mahdollisia yksittäisiä yhdistelmiä yksittäiselle kasvattajalle. Neuvonnan tulee tähdätä siihen, että siitokseen soveltuvaa tervettä ja rodunomaista koira-ainesta on olemassa vielä 20 vuoden kuluttuakin. Ja vielä mikäli mahdollista, säilyttää tai parantaa sen käyttöominaisuuksia ilman, että ei-toivotut ominaisuudet samalla lisääntyvät tai rodunomainen ulkomuoto muuttuu. Siis on katsottava aika paljon pitemmälle kuin nenänsä päähän. Ja tässä juuri on tärkeää, että jalostustoimikunnalla ja neuvojilla on riittävästi aikaa - paitsi itsellään tehdä tuota työtä OTO, niin myös työrauha riittävän pitkän aikaa kerrallaan. Tavoitteellisesta työstä ei tule mitään, jos henkilöt vaihtuvat vuosittain.
Laskuri vielä olevine puutteineenkin antaa mahdollisuuden tarkastella todella isoa yksilömäärää ja yhdistelmien takaa tulevien riskien summaa. Työ helpottuu, kun yhden yhdistelmän tarkastamista tietyiltä osa-alueilta ei tarvitse tehdä koira kerrallaan kahdeksaan sukupolveen. Ja taas seuraava ja seuraava ja.... yhdistelmä. Kuten ennen tehtiin. Kun tietoa tulee lisää, sen hallinta käy entistäkin vaikeammaksi. Osioiden pisterajat ymmärtääkseni elävät myös sen mukaan, mihin painopistealueita tulee. Jos nyt tärkeimmät vastustettavat ovat epi ja autoimmuunit (lonkkavikoja esim. hyvin vähän), voi tulevaisuudessa huonoimmassa tapauksessa olla PRA ja ? Kun laskurin vielä liitetään inhimillinen tekijä, eli looginen ajattelu, on laikoilla käytössään yksi parhaista tiedossani olevista menetelmistä hallita koirien ei-toivottuja ominaisuuksia siitoksessa. Hatunnosto kaikelle tuolle työlle ja vaivannäölle! Vielä kun saataisiin enemmän tutkittua terveystietoa laikoistamme...
Hämmentäjänä Titi, ex-itäjalostusneuvoja 8v, maat.metsät. maisteri, kotieläinten ravitsemus ja jalostus, agronomi
