Kiitos kommenteista!
Mainituista teoksista sen verran, että Pentti Mäensyrjän kirja "Hukka huutaa" on vuodelta 1974 ja lähdeaineisto koostuu pääosin lehtiuutisista. Dosentti Antti Lappalaisen kirja "Suden jäljet" on vuodelta 2005 ja se perustuu hyvin laajaan lähdeaineistoon. Suomen susikannan hoitosuunnitelmaan 11/2005 voi tutustua netissä. Susisurmia käsitellessään siinä viitataan kahteen 2000-luvun alussa tehtyyn tutkimukseen. Teoksissa on tutkittu lähihistoriaamme ja se vaikutelma jää, että työ on tehty niillä metodeilla, joita nykypäivän ammattilainen käyttää.
Jos meillä olisi mahdollisuus risteyttää biologi ja historioitsija ja laittaa hänet suden jäljille, saisimme tähän uutta näkökulmaa ja kiinnostavia pohdintoja suden käyttäytymisestä. Aihepiirissä on myös äärimmäisiä vastakohtaisuuksia ja odotankin mielenkiinnolla, että joku Huovisen tapainen suuri humoristi alkaa piirtää oman kynänjälkensä... Tulee mieleen se Susi-Iita, jonka ääni jäi nykypolvillekin kertomaan omasta kohtalostaan. Kävi nimittäin niin, että hän joutui tyttösenä suden hampaisiin ja tuli siitä täpärästi pelastetuksi. Loppuelämänsä hän sai kantaa kehossaan puremajälkiä ja kärsiä liikuntavammasta. Häntä haastateltiin ja se äänitettiin... Annetaan nyt mielikuvituksen lentää ja laitetaan mainittu "lähdekriitikko" ja "luontoaktivisti" keskustelemaan hänen kanssaan aiheesta susi...
Palatakseni noihin susisurmien lukuihin totean, että niihin sisältyy eri syistä epätarkkuutta. Esimerkiksi L-S:n surmien lukumäärää 22 pidetään varmana, mutta joidenkin tietolähteiden mukaan se oli peräti 35.
Mielestäni tiede eli tässä tapauksessa biologia ei tuo ratkaisua siihen, pitääkö susi ylipäänsä rauhoittaa ja mille tasolle kannan olisi suotavaa nousta. Tarvitaan kokonaisvaltaista asiainhoitoa eli politiikkaa. Ratkaisu on jo tehty vuoden 1973 rauhoituspäätöksellä ja sitä seuraavilla säädöksillä, jotka on annettu korkeammasta kädestä. Onkohan tässä käynyt niin kuin monesti muulloinkin, että se jota asia eniten koskee, ei ole saanut ääntään kuuluviin? Tilanne ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin äkkiseltään vaikuttaa. Sitä ei voida edes rinnastaa 1800-luvun kriisiaikoihin. Kiinnittäisin huomiota kahteen myönteiseen seikkaan: ao. ministeriö on ottanut suojelusta aiheutuneet ongelmat tosissaan kuunnellen ihmisiä ja intressipiirejä ja tuoden heitä saman neuvottelupöydän ääreen. Toiseksi: niin kutsutut ongelmasudet on pystytty tehokkaasti poistamaan. Ilman metsästäjien ja seurojen myötävaikutusta ja panostusta suden rauhoitus nykylaajuudessa eikä muutoinkaan ole mahdollista.