Olipa taas jännä hiihtoloma. Asuttiin samaisella metsäkämpällä kuin aikaisemmillakin eräretkillä. Pyydystettiin kaikenlaista, haukia ja näätää. Haukia pyydystin koukuilla ja kaloja lähtikin syödä asti.
Näätäjahti se vasta jännää oli. Olen sanonut, että näädän pyynti laikan kanssa on toiseksi mukavinta metsästystä, hirvenpyynnin jälkeen. Talven mittaan Laikku on ollut näätäjahdissa useita kertoja ja saalistakin on tullut, mutta kerron tässä viimeisimmän hiihtolomanaikaisen jahdin.
Viimeisen vuorokauden aikana oli satanut uutta lunta kymmenen senttiä ja aamupakkasta oli noin 15 astetta. Untuvainen uusi lumi vaimensi Laikun liikkumisesta aiheutuvat äänet. Niin myös minä hiihtelin lähes kolmimetrisillä suksillani hiljaa kuin metsän oma. Aurinko heitteli aamun valokeihäitään Jauhoniemen petäjikköön, kun irrallaan juokseva Laikku yhytti hirven jäljet. Huusin Laikulle, että ei hirviä ja samalla huomasin edessäni olevat jäljet, joista unelmoin ja joista olen joskus nähnyt unta. Jäljet olivat somat parijäljet. Vain kultakurkku saa aikaiseksi noin kiehtovia tassun painalluksia.
”Laikku ei hirviä, täällä näätä, näätä”. Kyllä oli mukava nähdä miten Laikku reagoi kun näki näädän loikkajäljet. Irrallaan oleva Laikku katsoi jälkiin ja taas minuun. Oletteko huomanneet, että koira puhuu äänen lisäksi myös katseilla, viestittää erilaisia asioita erilaisilla ilmeillään. Ihmisen pitää vain osata lukea koiran viestit. Tai voihan se olla niin, että kaikki koirat eivät kykene viestittämään ihmiselle, lajikumppanille kylläkin. Laikku osaa keskustelun taidon ihmisen kanssa ja osaa se muutakin. Sanoin Laikulle, että ei mene. Laikku jäi odottamaan tuoreille kutsuville jäljille. Hiihdin hänen vierelle ja laitoin trackerin pannan sen kaulaan. Sitten sanoin ei hirviä, hae näätä. Luvan saatuaan Laikku lähti jäljille yhtä innokkaasti kuin ennenkin.
Laikun parhaita puolia on sen hyvä tottelevaisuus ja armoton riistaverisyys. Ehkä tämän vuoksi arvostan Laikkua yli kaiken. Kerron tässä viime syksyisen todisteen tottelevaisuudesta: Ammuin laikun haukkuun hirven raanakoksi niin, että hirvi jäi eloon, mutta oli kykenemätön pakenemaan. Kutsuin Laikun pois hirveltä ja vein sen 15 metrin päähän hirvestä ja sanoin sille; ”siinä paikalla”. Kytkemätön Laikku jäi siihen paikkaan odottamaan kun menin hirven luo ja ammuin lopetuslaukauksen, vasta tämän jälkeen annoin Laikulle luvan palata hirven luo. Ihminen voi vain kuvitella, kuinka koiralla polttelee päästä elossa olevan hirven luo, varsinkin kun näkee isännänkin menevän sinne. Tällaisiin suorituksiin pystyvät vain muutamat laikat, tuskin muiden rotujen edustajat. Laikku on oppinut pyytämään sitä riistaa mitä me itse haluamme; hirviä, näätiä, sorsia ja kanalintuja, -kyllä se on meille mieluinen koiruli, Jerin seuraaja.
Laikku seurasi jälkiä kilometrin verran, jonka jälkeen haukku helisytti talvista metsää. Näätä oli mennyt maakomoon, päivämakuulle. Laikku ja minä olimme innoissaan. Kipinät sinkoilivat kun Laikun kynnet ja minun lapioni iskeytyivät maaemon kamaraan. Lopulta näätä hätääntyi tästä mylläkästä. Näin silmäkulmassani häivähdyksen, kun näätä nelisti karkuun täyttä laukkaa. Se oli hetkessä viidessä metrissä ja sitten kymmenessä ja viidessätoista ja lopulta puiden suojaavien oksien takana. Ehdin vain vähän tähtäilemään haulikollani. Laikku ei huomannut näädän sähäkkää lähtöä, koska oli kaivamassa näädän luolaston toisessa laidassa. Huusin Laikulle, että näätä, kiinni, kiinni. Laikku lähti näädän perään ja kiljui mennessään. Näädän etumatka oli ehkä 100 metriä. Sitten Laikun kiljahtelut häipyivät salon kätkevään syliin.
Ajattelin, että taisi kulkakurkun henki säästyä, hyvä näin. On niitä jo pyydettykin näiltä kairoilta, vähän liiankin paljon. Täällä liikuskelee muitakin pyyntimiehiä kuin me. Hiihtelin verkkaisesti koiran ja näädän jälkiä seuraillen. Kuulinkohan oikein? Oikein kuulin, Laikku siellä haukkuu. Jo tavoitti näädän. Haukkuukohan maahan vai puuhun? Siinäpä jännitystä. Hiihtelin paikalle, puuhun haukkuu. Kultakurkku oli laukannut sinne missä kasvoi salojen suuri kuusi, mutta ilman kukkalatvaa. Näätä kiipesi aivan kuusen latvaan vainoojaa piiloon. Näin suuresta kuusesta tuli ”kuusi kukkalatva”. Näätä näkyi kuusen latvassa kuin suuri keltaisen kirjavoima kukka.
Vähän ajan päästä asettelin näädän havujen päälle ja käskin Laikun mennä sen taakse, jotta voin ikuistaa tilanteen nykyaikaiseen digi-puhelimeeni. Kuvauksen jälkeen taittelin havuja suksieni päälle ja istuskelin siinä Laikkuni kanssa, puhellen äsken tapahtuneesta. Nautimme ja aterioimme. Kiire ei ulottunut tänne salojen suurten kuusten juurelle.
Voit katsoa täältä ottamiani kuvia näiden sivujen kuvagalleriasta. Kuvat eivät ole kovin hyviä, koska ne on otettu kamerakännykällä.
