Mettäs asus kerra orpo jänöne ja orpo käärme.
Ne kumpiki sattusiva olema syntymästäs sokkioi.
Yks päivä jänö ol tapas mukka hyppelemäs ympäri mettä ja käärme ol
luikertelemas ympär mettä, ku jänö kompastus käärmesse ja kaatus.
Tän seurauksena tiätyste käärmeki kolhiintus.
"Voi kauhia senttä", sano jänö, "Mää ole niimpal kauhia pahollan!
Ei mun ollu tarkotus satutta sua. Mää ole ollu syntymästän lähtie
sokkia,
enkä näje ollenka ettesän. Ja itte asjas, mää ole sit viäl orpo, nii
mää en eres tiär, mikä mää ole."
"Ei see mittä", käärme vastas. "Itte asjas mää olen kans syntyny
sokkiana enkä ol koska tuntenu äitiän. Mitä jos mää luikertelisi sun päälläs
ja yrittäisi selvittä mikä sää olet."
"Voi, see vasta olis ihana!", vastas jänöne. Jaa nii käärme
luikertel jänö
ympäril tunnustelle ja sanos:
"Hmm, sua peittä pehmiä turkki; sul on kauhiam pitkäk korvat, nenäs
nyki ja sul on pehmiä hännän tupsukka. Mää sanoisin, et sää oles melko
varmaste jänöpupu."
"Oi kiitos! Kiitos!", hihkus jänöne.
Sit jänöne ehrotti käärmeel: "Entäs jos mää tunnustelisi sua
käpälällän ja auttaisi sua samal taval ku sää autoit mua." Nii jänö tunnustel käärmet
joka pualelt ja sanos sit: "Jaa, sää oles lipevä ja niljakas ja sul on kakshaarane kiäli..
Ei korvi, ei selkärankka eikä pallei.
Mää sanoisi, et melko varmaste sää oles joko esimiäs tai Mahrollisest jopa
ylemppä johto!!"
