SAUKKOSUON HIRVET
Kylläpä taas sydän hakkasi jännityksestä. Hakkasi niin, että piti alkaa tänne kirjoittamaan, jakamaan hirveä nautinto metsäisten laikanaisten ja -miesten kesken. Olimme viime lauantaina Juha, Tapio (ovat minun poikia) ja minä hirvenpyyntitalkoissa. Varsinaisia porukan jäseniä oli mukana meidän lisäksi kaksi miestä. Tapio ja Juha lähtivät pyytämään Jerin kanssa Utosjoen ja Uunivaaran tien väliseen maastoon. Minä lähdin Laikun kanssa pyyntialueen toiseen laitaan, Saukko-ojan varteen. Lupia oli käytettävissä neljä aikaista ja kolme vasaa.
Siitäpäs on pari hirveä marssinut Saukko-ojan vartta alaspäin. Jäljet ovat ehkä toissayölliset, tuskin haisevat ollenkaan. Laikku katsoi minua silmiin ja minä takaisin Laikun tummanruskeisiin, nuoruuden innosta hehkuviin silmiin. Hetki siinä mietittiin, Laikku ja minä. Sitten päätettiin, että perään vaan, kävi miten kävi. ”Hae hirvi”, linkku auki – Laikku lähti, valkoiset kantapäät vain vilahtivat metsän siimekseen. Laikku seurasi näöllä vanhoja jälkiä 1,6 km ja palasi sitten takaisin. Matka jatkui. Laikku lähti toiselle hakulenkille, nyt ilman jälkiä. Hakulenkki ulottui tasan kilometrin etäisyydelle, ei löytöä. Kolmas hakulenkki tuotti tuloksen, löytömatka 836 metriä, puoliksi selän takaa.
Aluksi Laikku väkähteli kuin jonkin pienen sekarotuisen rakin ääniä. Väkähteli hyvin harvakseltaan ja hyvin hiljaa. Kuuntelin jännittyneenä jääkö löytöpaikalle. Kylläpäs Laikku on taitavana, käyttää ääntä vain sievästi ja harvakseltaan, tunnustelee haukun vaikutusta. Eivät kestäneet hirvet hiljaistakaan haukahtelua vaan lähtivät liikkeelle, melko verkkaisesti. Hiljainen haukahtelu jatkui. Sitten kuului niin voimakasta ääntä, että en ole ennen kuullut hirvien niin suuresti ääntelevän. Hirvilehmä suorastaan huusi ja vasa vastaili. Hirvien ääni kuului yhtä suurena kuin Laikunkin. Tapio ja Juhakin olivat kuulleet nämä hirvien äänet, vaikka olivat näistä hirvistä noin kolmen kilometrin päässä. Tosin tuulensuunta oli heitä kohti. Vielä liikkuvat 200, 300, 350 metriä ja sitten pysähtyi. Ei kun palasivat takaisin löytöpaikan suuntaan 100 metriä. Siihen ne vasta oikeasti pysähtyivät. Laikun haukku puhkesi täyteen mittaansa. Jopas nyt kuuluukin komeasti. Se tietää, että nyt on tilanne hallinnassa ja kestää haukkua niin, että Heinokin kuulee missä ollaan ja mitä ollaan tekemässä. Jo vain haukku kuului ja vallitseva tilannekin tuli selväksi. Olisi tullut vähemmälläkin.
Olin suuren Saukkosuon keskellä ja Laikku paahtoi hirviä suon länsilaidalla. Ajatelkaa, ajatelkaa pitkään ja hartaasti sitä tunnelmaa minkä koin, niin minäkin ajattelin siinä seistessäni. Lähimmälle tielle matkaa kaksi kilometriä, talvinen erämaa, Laikun railakas seisontahaukku 464 metrin päässä. Pilviä hipova tunnelma sai nousujohteisen lähdön jalkojeni alta, kantavasta jäätyneestä aapasuosta. Kyllä nyt kelpaa liikkua kairassa kun, suotkin kantavat kuin maantiellä tallustelisi.
Lähestyin haukkua sataan metriin. Laikku tuli katsomaan joko tulen ja tulinhan minä. Laikku pysähtyi 50 metrin päähän. Katsoi minua, mahtaakohan tuo möykky olla eräväärtini hahmo. Onhan se kun noin punaista päätään sivulta toiselle heiluttaa. Näin näytän Laikulle, että minä se olen ja täältä tullaan. Laikku palasi haukulle ja jatkoi vimmattua haukkuaan. Jo näkyy tummia hahmoja mäntyjen välistä. Emä ja vasa näyttää olevan haukussa. Sitten seurasi tunnelman notkahdus, metsästyksen heikko kohta. Tikan 9,3:lla oli sanansa sanottavana.
Voi sitä juhlantuntua mikä syntyi, kun istuin Laikun kanssa kaadolla, minä hirvilehmän takapuolen päällä ja Laikku vieressä lehmän ja vasan välissä. Hirvet kaatuivat melkein päällekkäin. Juttelin Laikun kanssa ja ryypiskelin kaakaota.
Juuri sopivasti, kuin tilauksesta, puhkesi hiljainen lumikuuro. Hiutaleet leijailivat kuin kinttaat, peittäen pahimmat rumat punaiset verijäljet. Lumikuuro toimi kuin lavaste tässä väkevässä näytelmässä. Nyt Saukkosuon esityksessä tahdottiin näyttää vain Laikku, minä ja erämaani, lumisateineen kaikkineen. (Niin ja Saukkosuolle kuului myös lumella suurten tassujen painallukset. Löysimme ne kun raahasimme hirvet tienvarteen. Ehkä jäljet olivat veljemme suden, ainakin koon puolesta ne passasivat sille. Erään kirjan nimi on ”Veljemme susi”. Se on hyvä kirja ja kannattaa lukea.)
Joo, nyt olin suolistanut hirvet ja nylkenytkin vasan. On se mukavaa yksin Laikun kanssa puuhailu. Sitten etsin nuotiopuita, eihän kaatopaikka ole mikään jos sitä ei jää nuotionpaikka vartioimaan. Sitä paitsi saalis kuuluu niille, jotka ehtivät paikalle ennen kuin savu nousee kaadolta. Juuri ja juuri ehdin sytyttää nuotion ennen kuin Tapio, Juha ja isäntäporukkaan kuuluva Mikko ehtivät paikalle. Ilmoitin heille, että myöhästyitte, saalis kuuluu minulle ja Laikulle, ette ehtineet paikalle ennen savua. Juha sanoi, että okei lähdemme sitten pois. Hänen mielestään minun piti raahata yksin kaksi hirveä tienvarteen, ainakin kahden kilometrin matkan. Huumoron siivittämän neuvottelun jälkeen saalis päätettiin jakaa tasan ja hirvet raahattiin maalikyliin yksissä tuumin.
Tänä jahtikautena Laikulle on ammuttu 17 hirveä, yhteensä 41 hirveä. Laikku on nyt kolmen vuoden ikäinen, mukava omanlainen persoona.
Vaikka näin kummallisesti kirjoittelenkin, siitä huolimatta tämä ja aikaisemmatkin tarinani ovat tosia. Ei ole mitään mieltä valehdella näillä sivuilla.