Samoilla linjoilla edellisten kanssa. Koira on vielä nuori. Kannattaa myös muistaa, että tuolla alkuperäismaassa arvostettu haku on vähän toista kuin täällä tutkan ja metsäautotien maassa. Eli silloin, kun ei ole hajuja, koiran on pidettävä yhteyttä. Isäntä tietää, minne mennä ilman, että karkottaa riistan. Eli koira ja mies kulkee samaan suuntaan, koira edellä. Kun hajuja on, koira irtoaa ja etsii hajun lähteen. Meillä odotetaan, että koira ensin irtoaa - vaikkei ole mitään syytä (jälki/haju), ja sitten tutkalla katsotaan, mihin se meni ja mennään perässä. Ehkä vähän verrattavissa linnunhaukkukokeeseen... Jos haahuat sinne, missä koira ei ole vielä käynyt, ja karkotat lintuja, on se pistemenetys koiralle: löytömahdollisuus, joka jäi käyttämättä.
Itsellä on ollut kohtuullinen munkki tuon haun suhteen noilla venakoilla. Ensimmäinen ve-laika liikkui ja haki hyvin, ellei vain ollut vieraita mukana! Sen tytär täysin itsenäinen hakija, eikä sitä haittaa edes ulkopuoliset. Toinen tytär, edellisen puolisisko, oli jo vähän arveluttavampi tapaus. Eka syksy (koira täytti silloin vuoden), matka pois 100-300m, ei pistoina, vaan lenkki. Aikaa meni 2-5 minuuttia. Siinä istuin kannolla ja juttelin puhelimessa... Loppusyksystä jo parhaalleen 500m, satunnaisesti. Hyvää yhteydenpitoa
Kaksi hirveä kaadettiin: jos hajut tuli, niin silloin matka maistui. Seuraamiset heti useita kilometrejä. Ammuttu paukkuaraksi (10 laukausta pään yli... passimiehellä kiikarissa häikkää ja molemmilla kerroilla sama mies).
Toinen syksy, jatkettiin taapertamista. Hirviä löytyi, mutta enää ei tullut ääntä, kun pelkäsi, että paukkuu. Seuraamiset hyviä yhä. Lintua alkoi haukkua. Karhullekin antoi parina ääntä. Oppi jäljittämään, ei enää pelkkä ilmavainu.
Kolmas syksy ja sitten tapahtui. Siitä lähtien ei ole autolta matkaan tarvinnut mennä, ellei halua kävellä (itse haluan). Lenkit siinä 5-7 km, ulottuu ilman löytöä 1-1,5km. Karkkoja seuraa tosi hyvin ja nyt taas haukkuu hirveäkin. Silti pitää mielestäni hyvin yhteyttä. Perkaa vaaran kerrallaan, ja käy kysymässä, jatketaanko. Riistarepertuaari vain kasvaa, nyt mukana villisika, joka toooosi kiva, ja ekat supitkin sille on saatu.
Siskolleen nuo supit koituvat kompastukseksi, niitä kun on täällä liikaa, ja villisika ajaa silläkin hirvikiinnostuksen ohi. Kumpikin haukkuu siis yhä lintua (vaikka vanhemmalle ammuttu kolmisenkymmentä hirveä), karhua, näätää, sikaa, mäyrää, jäniksen perässä mennään vähän matkaa, mutta yllätys yllätys: kumpikaan ei hauku oravaa. Äiteensä kyllä kilkutteli tuntitolkulla...