Suurriista saaliit (ei hirviä)

[tees]

Laittakaapas tänne kuvia mitä suurriistaa hirven lisäksi olette ampuneet omille laikoillenne. Valitettavasti nuo hirvet vie kaiken huomion suurriistana, niin tehdään uusi topic muulle suurriistalle.

[Jouni Allinen "Pelto-Jouni"]

Tämmönen, kieltämättä jää ehkä ainakin omalla kohdalla paremmin mieleen kuin hirvien kaadot.

[tees]

Onnea saaliista. Eihän tuollaista hirveen kannata verrata. Laita vähän tarinaa kaadosta ja mikä koira kyseessä.

[Jouni Allinen "Pelto-Jouni"]

Tämmöisen jutun kirjoitin joskun kyseistä kuvaa koskevasta tapahtumasta.

Ensimmäinen

27.8. oli päivä, joka oli viimeinen työpäiväni.  Jo aikaisemmin kesällä olin päättänyt, että tuosta päivästä alkaisi viikon mittainen lomani, jonka aikana olisi tarkoitus keskittyä karhun pyyntiin. Pikainen varaslähtö karhujahtiin oli otettu jo aloitus päivinä 20. päivän seutuvilla, mutta pidempi loma oli säästetty aikaan, jolloin arvelimme metsässä olevan hieman enemmän tilaa jahdata rauhassa metsän omenaa.

Suurimpia poltteita olimme päässeet purkamaan Suomussalmen saloille, jossa karhua alettiin hakea kahden miehen ja muutaman koiran voimin heti aloituspäivinä. Tuloksellista jahti ei kuitenkaan ollut. Ainoastaan poroajo ja metsopoikueen seuraaminen lähietäisyydeltä olivat reppuun jääneet kokemukset. Vaikka karhusta ei havaintoja saatukaan, oli ilahduttavaa jahdin yhteydessä tehdä havaintoja selvästi runsastuneesta lintukannasta – isohkoja poikueita näkyi olevan niin teerillä kuin metsoilla.

Kuumimmat höyryt oli siis päästelty ilmaan heti 20. päivän jälkeen. Suunnitellusti jahtiporukan koko kasvoi 30.8. kolmeen mieheen ja jahti suuntautui nyt Suomussalmen suunnalta Kuhmoon. Kuumun kylältä sijaitsevalta mökiltämme teimme aamuin illoin yrityksiä saada kontaktia karhuun, mutta tulosta ei tuntunut tulevan. Valitettavasti jo saman viikon tiistaina metsämiesten rivit jälleen harvenivat. Toinen jahtimiehistämme sairastui keuhkokuumeeseen ja toiselle tuli kiireellinen työeste. Jäin itsekseni Kuumuvaaraan mökille pohtimaan miten jahtia kannattaisi jatkaa. Tuntuisi hölmöltä heittää pyyhe kehään ja luovuttaa näin aikaisin. Kotiini olin ennen lomaani joutunut jättämään Tuuman (Hillakairan Tanjan), jolla oli juoksut. Tiedossa oli ollut jo tuolloin, että joutuisin käymään kotona kesken viikon, koska koira oli tarkoitus astuttaa ja uroksen hakeminen Tuuman luokse oli tarkoitus tehdä keskiviikkona tai torstaina.

Ennen Kuopioon lähtöä päätin käydä tutustumassa erääseen vaaraan ja etsiä sieltä merkkejä karhusta. Tutkistelin vesisateen vihmoessa hiljaista vaaraa kahdestaan Tuuman pennun, Riemulan Inkan, kanssa. Hiljaisessa vanhassa kuusikossa törmäsin karhun vessaan – muutaman metrin säteellä oli 5-6 isoa puolukkamustikkapaskaa. Nyt tiesin, että jossain lähistöllä mesikämmen on pitänyt majaa. Enää otso pitäisi löytää.  Lähdin hiljaa Inkan kanssa kiertämään aluetta, mutta siltä suunnalta jonne menin, uusia merkkejä ei karhusta enää löytynyt.  Jokaisella hakulenkillä, jonka koira teki, odotin haukun rävähtävän käyntiin. Metsä pysyi kuitenkin hiljaisena. Ainoastaan pyypoikue seuraili nuoressa mäntymetsikössä tekemisiäni pyrähdellen välillä edessäni muutaman kymmenen metriä kerrallaan. Karhun löytämättömyys jäi vaivaamaan.

Palailin autolle ja harmittelin, että jahtiporukka oli käynyt vähiin ja tiesin, että Tuuman astutushommatkin piti lähteä hoitamaan. Pakkailin haikeana tavarat autoon ja lähdin ajelemaan Kuhmosta kohti Kuopiota. Jotta harmistukseni ei olisi loppunut kesken, alkoi auto kaiken huipuksi temppuilla. Ylämäissä aina huomasin kuinka kytkin alkoi luistaa – tämäkin vielä! Lieköhän pääsisin edes kotiin?

Kotiin palattuna pähkäilin mitä kuuman havainnoin kanssa pitäisi tehdä. Arvelin, että jos sattuisin saamaan kaverin mukaan, lähtisin vielä uudelle yritykselle. Soitin lieksalaisella ystävälleni Maurille, jolle kerroin paskahavainnoistani. Sanoin, että periaatteessa alue on semmoinen, jonne kannattaisi lähteä. Onneksi Maurissa virtasi sen verran karhuverta, että sen pidempään asiaa ei mietitty, vaan sovimme, että lähdemme perjantaina samoille alueille uudestaan. Lähdön meinasi perua vielä se rikkinäinen kytkin, jolle sain huoltoajan vasta seuraavalle viikolle. Otin kuitenkin riskin ja suuntasin Hiacen pintakaasulla kytkintä varoen kohti Kuhmoa ja Kuumun mökkiä. Tuumailin, että kyseessä on sen verran kuuma vaara, että riski pitää ottaa, hajosi kytkin tai ei.

Perjantaina saavuttuamme perille keli oli melko ikävä. Vettä satoi ja tuuli kovaa. Televisiosta oli tulossa samana iltana Suomi-Moldova jalkapallo-ottelu ja pohdimmekin, että jaksaako tuonne märkään metsään lähteä ollenkaan? Päätimme kuitenkin lähteä, koska tänne asti oltiin tultu. Tarkoitus oli tutustua maastoon, jotta seuraavana aamuna tietäisimme paremmin minne mennä.
Lähdimme hissukseen kytkintä varoen ajelemaan kohdealueelle, jonne oli parinkymmenen minuutin matka. Saavuttuamme perille sovimme, että Mauri jättää minut noin kilometrin päähän tienvarteen, josta lähtisin Inkan kanssa tuttuun vaaraan. Mauri puolestaan ajelisi metsäautotietä eteenpäin seuraavalle pistolle, jonne jättäisi auton ja kävelisi vajaan kilometrin vaaran taakse passiin. Hiljalleen lähdin kiertämään koiran kanssa pimenevää vaaraa. Annoin koiran hakea rauhassa kulkien itse hitaasti eteenpäin. Illan pimeys alkoi tulla vastaan ja jälleen pääsin näkemään ukkometson, joka lähti yöpuulta. Karhusta ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään. Metso oli kuitenkin komea.

Vähitellen pääsin uralle, jossa Mauri oli passissa. Totesimme, että eiköhän tämä ollut tässä ja lähdimme hiljalleen kävelemään kohti autoa koiran edelleen hakien etumaastossa. Metsäautotie nousi vaaranrinnettä hiljalleen vastamäkeen. Äkkiä Inka ampaisi edestämme tien oikealle puolella ja melkein heti tien yli vasemmalle puolelle. Samassa huomasin edessämme uralla jotain tummaa. Sanoin Maurille, että: ”Mikä tuolla on?” Mauri arveli kohteen epäuskoisesti olevan hirvi. Nostin pyssyn poskelle nähdäkseni paremmin. Onneksi käytössäni oli valovoimainen kiikari, joka paljasti totuuden ” Karhu perkele!”, kuiskasin. Etäisyyttä oli 120 metriä.

Samalla kun havaitsin karhun näin kuinka Inka tuli jälleen tien yli samalle puolelle, josta karhu oli tullut. Silmiini piirtyi edessäni kuva karhusta, joka oli edessämme kyljittäin pää käännettynä meihin päin. Pystyin toteamaan, että välittömässä läheisyydessä ei näkynyt pentuja. ”Luvallinen karhu!”, ajattelin. Todennäköisesti karhu ei saanut meistä vainua, koska vallitsi kova sivutuuli. Huomasin kuinka käteni alkoi hakea valopisteen katkaisijaa, jonka olin jo aikaisemmin laittanut kiinni luultuani jahdin olleen jo ohi. Katkaisijaa ei kuitenkaan löytynyt. Tiesin, että aikaa katkaisimeen etsimiseen ei olisi paljon. Aloin hakea ilman valopistettä ristikkoa oikeaan kohtaan ja näin kuinka ristikko pysyi lavan seutuvilla. Aloin puristaa hiljalleen ja äkkiä kuului ääni joka merkitsi, että luoti oli lähtenyt liikkeelle. Karhu kääntyi tulosuuntaansa ja ampaisi sinne kuin rasvattu salama.

 Katsoin samassa epäuskoisena kohti Mauria ja totesimme Rhinon luodin tavoittaneen karhun kyljen ja merkiksi siitä oli kuulunut selvä läsähdys. Välittömästi laukauksen jälkeen alkoi kiivas haukku noin 80 metriä tiestä suoraan metsään päin.  Ampumahetkellä kello oli ollut ehkä puoli yhdeksän ja illan pimeys alkoi totisesti painaa päälle. Haukku jatkui yhä tummenevassa metsässä.

Laukauksen jälkeen kaivoimme esiin taskulamput ja aloimme aktiivisesti havainnoida etumaastoa. Haukku pysyi paikallaan. Laitoin Ultrapointin päivityksen tiheimmälle ja varmistin koiran tarkan sijainnin. Koira pysyi paikallaan ja haukkui. Noin kymmenen minuutin kuluttua haukku katkesi. Luonnollisesti tuolloin jännitys kasvoi, koska emme voineet tietää tuleeko koira metsästä yksin, vai karhun kanssa. Koira pyörähti luonamme ja painui takaisin metsään. Haukku jatkui samassa kohdassa. Varmistin jälleen GPS:stä koiran sijainnin. Paikka oli täsmälleen sama. Emme tienneet oliko karhu kuollut vai ei.
Annoimme tilanteen rauhoittua ja koiran haukkua. Noin puolen tunnin kuluttua lähdimme lähestymään haukkua. Koira kävi välillä luonamme, jonka jälkeen painui takaisin haukkumaan. Lähestyminen pimeässä metsässä sai sykkeen nousemaan. Sentti sentiltä lähestyimme haukkua rinnakkain. Molemmat näyttivät taskulampuilla valoa suuntaan, jossa Inka haukkui. Karhu pysytteli edelleen metsän pimeydessä.

Ensimmäiseksi pimeydestä alkoi näkyä UP:n kirkkaat merkkivalot. Valot erottuivat pimeässä metsässä selvästi, mutta karhua ei näkynyt. Näin kuinka valot kiersivät ensin toiselle puolelle erästä mätästä ja sen jälkeen toiselle puolelle. ”Tuossa karhun täytyi olla”, ajattelin. Etäisyyttä haukuttavaan kohteeseen koiralla oli noin kaksi metriä. Hiivin yhä vain lähemmäksi ja lopulta näin karhun hahmon. Karhu makasi meistä kuono poispäin. Lopulta erotin karhun pään ja päätin ottaa varman päälle. Ammuin varmistuslaukauksen niskaan Inkan pakittaessa karhusta noin 5-10 metrin päähän. Pimeä metsä hiljeni.
Tässä vaiheessa tunnelma alkoi muuttua jännittyneestä vapautuneeksi. Ensimmäisestä laukauksesta oli tässä vaiheessa kulunut noin 40 minuuttia ja kello oli lähelle kymmentä. Kaadolla Inka alkoi rohkaistua yhä enemmän ja koira pitikin laittaa kiinni, jotta turkkia ei alettaisi pöyhiä liikaa.
Yön pimeydessä kaksi onnellista metsästäjää alkoivat suolistamaan karhua, joka oli sekä Maurille että minulle ensimmäinen. Vähitellen tilannetta kertaillen suolistushommat saatiin päätökseen ja karhu sidottua korentopuuhun kiinni. Vaivoin saimme kannettua kahdestaan 100 kiloa painaneen metsän kuninkaan pää edellä metsästä pois autolle. Metsä oli viimein luovuttanut meillä arvokkaimpansa - karhun. Hetki ja tunne oli erikoinen ja hämmentävä – pimeä metsä, kaksi miestä, koira ja karhu.
Tutkittuamme karhua havaitsimme, että ensimmäinen osuma oli ollut tappava mennen lavasta viistottain läpi, siten, että ulostuloreikä oli suoliston etuosassa.  Vaikka karhu ei ollut haukussa ammuttaessa, selvää oli, että mikäli Inka ei olisi ollut käytettävissä tuona iltana, karhu olisi jäänyt yöksi metsään ja pilaantunut. Nuorella kaksivuotiaalle itälaikanartulle oppi oli ollut hyvä ja tärkeä. Varmaa on, että kyseisestä kohtaamisesta koiralla jäi erittäin positiivinen kokemus ja Inka kiintyikin kaatoon lopulta niin paljon, että se piti väkisin vetää pois kaadolta.

Suurella mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa kohtaamista Inkan ja karhun välillä, koska ensimmäinen tärkeä askel on nyt otettu. Koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi metsässä tapahtuu jos sinne jaksaa kerta toisensa jälkeen sinnikkäästi lähteä.

[Kalevi]

Tämä oli oikein hyvä kirjoitus Toivottavasti jatkoa löytyy