HAE VASA, VASA
Onneksi hirvisyksy vielä jatkuu. Jatkuisi vain vuoden loppuun asti. Omat hirvet on kyllä pyydetty, mutta talkoisiin vielä pääsen. Sinne hyvien kaveriksi, omille kairoilleni. Metsästyspäivät ovat harventuneet, pääsen hiipparoitsemaan vain kerran viikossa, lauantaisin.
Viime lauantaina ajelin metsäautoteitä pimeässä aamutuimaan haeskellen jälkiä. Jälkiä löytyikin monessa kohdin, suunnilleen kymmenen hirven sorkanpainallukset. Se ei ole paljon kun ottaa huomioon, että viimeksi lumisade oli peittänyt jäljet noin viikko sitten. Ajeltavaa metsäautotietä oli melkein 20 km. Oli huomioitavaa myös se, että vasan jälkiä ei näkynyt missään, vaikka niitä juuri etsin. Seurueen johtaja lupasi pyydystää vain vasoja.
Ei auttanut muu kuin ajaa autolla kauas Uunivaaran tien päähän. Siellä otin Laikun pois autosta. Pidin sille mahdollisimman kohteliaan, pitkähkön puhuttelun. On nimittäin niin, että koirakin vaatii valmennusta. Laikku onkin arvostettu koira, kun sillä on henkilökohtainen valmentajakin. Minut se kelpuutti siihen vaativaan tehtävään. Hyvissä välilöissä olenkin ollut valmennettavani kanssa. Mieluinen Laikku on valmentaa. Niinpä nytkin ohjasin sen hakemaan vasan. Sanoin sille ”hae vasa, vasa”. Laikku kuunteli kehotustani hyvin jännä ilme katseessa. Totisesti se ymmärsi toiveeni. Siitä olen aivan varma. Sellaista koiraa on helppo ohjata sanoillakin joka katsoo silmiin. Sitä vastoin sellaiseen koiraan joka katselee eri suuntaan on vaikea saada minkäänlaista puhekontaktia.
Laikku lähti ensimmäiselle tunnustelevalle hakulenkille. Lenkki oli lyhyt, vain noin viiden minuutin mittainen. Seuraava olikin sitten laaja ja vauhdikas, ehkä turhankin laaja. Lenkin mitta oli noin 5 km. Aikaa siihen kului 25 min. Kolmas lenkki toden sanoi. Laikku teki sen suoraan etumaastoon ja haukku kajahti 750 metristä. Mietin, että onkohan vasa haukussa. Oliko Laikku täyttänyt toiveeni? Siinäpä jännitystä kerrakseen.
Haukku ei pysynyt löytöpaikalla, koska se alkoi läheltä meidän tulotietä. Haukku lähti kulkeutumaan sydänmaata kohti kiihtyvässä tahdissa. Karkon mitaksi tuli 3 km. Haukku jäi paikalleen Saukkosuon länsilaidalle. Kävellä lohomistin haukusta tuulen alle, 300 metrin päähän. Siinä kuulostelin ja istuskelin. Laikku haukkui hyvin kiivaasti. Haukkutiheys pysytteli 83-93 välillä. Kyllä hirvenmetsästys on mahtavaa touhua. Kuunnella oman valmennettavan haukkua, mikään ei ole jännempää. Siinä olisi voinut istuskella vaikka kuinka kauan, mutta eihän istuminen voi loputtomiin jatkua. Ei varsinkaan nyt kun haukku lähti siirtymään hiljakseen tulosuuntaan, takaisinpäin.
Siirryin haukun eteen. Mitähän sieltä tulee? Jännittää. Jännittää ihan mahottomasti. Nyt näkyy kuusen oksien alta hirven jalat. Montako niitä on? Ei jalkojen määrä ainakaan neljään pysähdy. Kaksinkertainen määrä niitä on, on kuin onkin. Niinpä tietenkin, valmennettavani niitä paimentaa. Lähemmäs lähtöpaikkaa ohjailee kuin paimenkoira. Laikku tietää, että on kohteliasta tuoda saalis lähelle tietä, isännän luo. Kolme kilometriä on liian kaukana, lähemmäs ne pitää saada. Olen miltei varma, että muutamat laikat toimivat tarkoituksella näin. Kerron tässä toisenkin syysloman aikaisen esimerkin. Silloin Laikku otti haukuttavakseen sarvipään. Hirvi ei pysynyt haukussa vaan karkkosi erämaan suuntaan noin kilometrin matkan. Odottelin löytöpaikan lähellä. Laikku palautti kuin palauttikin sarvipään takaisin melkein samaa reittiä kuin se oli sinne mennytkin. Hirvi pysähtyi minusta sadan metrin päähän kiinteään seisontahaukkuun, johon sen lopulta ammuin. Paitsi, että Laikku houkutteli hirven minusta 50 metrin päähän. Minä olin koko ajan paikallani. Mielestäni viisas koira tekee tällaista aivan tarkoituksella. Tietenkään tällainen ei koiralta aina onnistu, mutta tiedän, että tätä jotkut koirat yrittävät ja onnistuvatkin silloin tällöin.
Joo, neljät jalkaparit siellä liikkuu. Laikkukin siellä vilahti. Sieltä se niitä paimentaa, puolelta toiselle hyppelehtii. Minua kohti tuo. Olen aivan paikallani. Pitäähän valmentajan nähdä suojattinsa työskentelyä. Täydellistä se näkyy olevan. Eipä tuossa ole neuvottavaa. Sieltä kuusten takaa syöksähti esille vasa. ”Vasa, vasa”, niin kuin olin käskenyt Laikun hakea. Taisin mykistyä Laikun täydellisyydestä.
Vasa olikin tosi iso. Punnitsin lavan ja se painoi 10,3 kg. Jälleen kerran valmennettavani nosti minun mielialani aivan pakahduttavan hyväksi. Vaikka minunhan ne Laikunkin mieliala-asiat kuuluisi hoitaa. Ei minusta taidakaan olla Laikun valmentajaksi vaan tarkemmin ajatellen taitaa Laikku olla minun valmentajani. Juuri näin päinhän se oikeasti onkin. Laikku on väsymätön opettajani. Joka reissu hän opettaa minulle uutta.
Tänään Juha kävi Laikun kanssa metsällä ja ampui Laikulle 15. hirven tälle syksylle.
Kuvagalleriasta voit katsella kuvia edellä kerrotusta.
