TAPPISARVI
Olipa taas jännä käydä hirvenpyynnissä omilla kairoillani. Ei minulla itselläni ole sinne hirvenpyyntilupaa, mutta tuttavieni porukalla on. Näiden hyvien ihmisten turvin pääsen minäkin pyydystämään sinne suurriistaa. Sanon näitä Utosjokivarren sydänmaita omikseni, koska siellä sijaitsee metsäkämppänikin. Sieltä löytyy vielä koskematonta erämaata, jossa ikihongat humajaa, konkelot parkuvat ja kuusiston taatto haastelee. Se on myös kultakurkun maa, jossa olen niin monet hiihdot hiihdellyt, lumoavia jälkiä seuraillen. Sellainen on kairani. Niin ja kuuluuhan sinne myös Laikun haukku, ja näkyy sen valkoisen hännän iloinen huiske ja pyyntikoiran silmien palo.
Se oli viikko sitten lauantaiaamu, kun Laikku säntäsi ensimmäiselle hakulenkille. Ilman täytti raikas aamupakkanen. Löytäisipä Laikku nyt hirvet, niin pojatkin saisivat kuulla komeaa pakkasen kirvoittamaa haukkua. Ja löytyihän ne, löytyipä hyvinkin. Raikuva haukku muutti täydellisesti pakkasaamun äänimaiseman. Tunnelmakin muuttuu heti ensihaukahduksesta. Tässä tilanteessa melkein aina ajatukseni ovat samat, innostuneet. Minun Laikkuni, nyt se soittaa kairaani. Niinpä kuuluu, komeasti soittaa. Nyt soitto laskee ja taas voimistuu, riippuu mihin suuntaan haukkuu. Nyt Laikun haukku siirtyy. Hirvet olivat kuulleet, kun tulimme autolla liian lähelle ja varomattomasti. Sinne menee, menee puoli kilometriä, menee kilometrin, vielä menee, on jo puolentoista kilometrin päässä. Nyt pysähtyi, pysähtyi kuin seinään. Paikallaan haukkuu. Tiheä on haukku, ehkä lähes sata haukahdusta minuutissa. En malta laskea, on niin paljon muutakin ajateltavaa. Jähmetyn paikalleni. Tuolta tulee kettu vastaan, on huntelo, keväällinen pentu. Kettu tulee viiteenkymmeneen metriin, sitten kääntyy syrjään. Minäkin lähden lähestymään haukkua, enkä pidä enää kiirettä, pysähtyilen, suorastaan viivyttelen.
Laikku haukkuu Utosjoen rantapenkalla. Hirvi on ollut koko ajan aivan paikallaan. Hiivin, hiivin kissan tassuilla, niin äänettömästi kuin aamun usvapilvi. Vielä on koiraan matkaa 70 metriä. Melko tiheä jokivarren kuusikko kätkee minulta vielä omansa. Lähestyn vielä kymmenen metriä. Jo vilahti kuusten oksien lomasta Laikun valkoinen häntä, siellä se huiskaa, selvästi näkyy. Näkyy siellä muutakin mielenkiintoista. Siinähän on aikuisen hirven leveä lapa. Kahden puunrungon välistä näkyy. Nyt kun painaisi liipaisinta, niin siihen kaatuisi, varmasti osuisi. Tarkkailen näkyykö vasaa. Lopulta hirvi siirtyy piiloon. Lähestyn vielä viisi metriä nähdäkseni paremmin mahdollisen vasan. Taas aikuinen hirvi siirtyy aukolle. Laikku haukkuu vasemmalla. Kyllä on mahtavaa Laikun haukku, kairassani raikaa. Tämän tilanteen haluan kokea aina uudelleen ja uudelleen. Aina tilanne on ollut yhtä kiehtova, vaikka tämä on tapahtunut kohdalleni ties monennenko kerran. Odottelen. Hirvi seisoo yhä aukolla, näkyy vain vähän kaulaa ja päätä. Laikku lähestyy hirveä ja taas loittonee. Se tietää, että nyt on hirvi pidettävä paikallaan, muuten saalis karkaa. Tämän se on joskus karvaasti kokenut, varsinkin nuorempana. Taitava saa saalista, mutta kämmäri ei. Niin se on aina ollut. Sitten huomasin, että hirven päässä heilahti jokin piikki. Piikkipää, sanon minä. Varmistin vielä kiikarin läpi, niinpä näkyy, sanoi kuolema hirvipoloiselle.
Minun onneni oli siinä, että jokivarressa ei ollut puhelimeeni minkäänlaisia kenttiä. Sain olla rauhassa muilta metsästäjätovereiltani. Hirvi kaatui muutaman metrin päähän jokipenkasta. Oli helppo nähdä haukkujäljet, koska lunta oli maassa kolmisen senttiä. Ihmettelin kuinka tappisarvi oli kiertänyt halkaisijaltaan kymmenen metrin rengasta. Jälkijotos oli noin metrin levyinen ja aivan mustalle mullalle tallattu. Hirvi oli koko ajan kiertänyt samaa pyöreää kehää. Laikku oli haukkunut kehän ulkopuolella. Näinköhän Laikku ei päästänyt tappisarvea pakenemaan, vaan pakotti sen kiertämään samaa ympyrää. Seurasin jälkiä takautuvasti ja näin, kuinka Laikku oli yrittänyt saada hirven pysähtymään jo aikaisemminkin tekemällä koukkauksia hirven eteen. Nämä yritykset oli helppo lukea uudelta lumelta.
Pistin ja suolistin hirven. Sitten pesin käteni ja puukoni väkeviä metsäisiä tunteita herättävässä Utosjoessa. Istuskelin ja ryypiskelin kaakaota. Kuvasin Laikkua suurella kunnioituksella, tätä urheaa saalistajaa kohtaan. Kuvasin kaikki Laikun puolet, varsinkin Laikun hyvät puolet. Näitä kuvia voit katsella näiden sivujen kuvagalleriasta. Lopuksi me keskustelimme kaikessa rauhassa, Laikku ja minä.
Jk.
Iltapäivällä päästettiin vielä Laikku metsään. Laikku löysikin ison yksinäisen naaraan. Katselin hirveä kolmenkymmenen metrin päästä esteettömässä maastossa. Näitä tuottavia emiä pitää säästää. Niinpä tämäkin emä säästettiin ja jätettiin pureskelemaan metsäisiä eväitä. Kutsuin Laikun pois hyvästä haukusta.
