Ihmissyöjäsuden profiili

[pauli]

Pitää tässä aivan ruveta korjailemaan kirjoitustani, ettei tule perättömiä väitettyä. Tapahtumasta onkin jo 4 vuotta (v. 2008) ja eloon jääneitä pentuja oli vain 7 eikä kymmenen. Kiitos huomautuksesta ja linkkien laitosta.

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/savo/koirasudenpennut-palasivat-kotiin-juvalle/135820

Lehden muista artikkeleista näkyy miten asiat ovat retuperällä kun eläinlääkärikään ei antanut pentuja omistajalleen, vaan ne piti viedä muualle. Artikkelista näkyy, että koirasusia on näiden pentujen jälkeen on 28 

http://keskustelu.suomi24.fi/node/9216180

Kahta vuotta myöhemmin (v. 2010)koirasusia oli tarhalla vain 4 ,ja kirjoituksista päätellen joku oli huonossa kunnossa ja narttu kantavana, missä olivat loput ja missä nämä 2010 pennut?

Kuka tietää onko näitä tälläisiä tarhoja enemmänkin suomessa?

Missä ovat nämä kaikki pennut, toivottavasti eivät ole kiertelemässä ihmisten pihoja ympäri Suomea ?

[Keimou]

Koirasutta ei kai käsittääkseni pysty erottamaan dna testeillä sudesta. Näin olen ainakin ymmärtänyt. Korjatkaa jos olen väärässä . Niin ja mitä tohon 1800-luvun uskonnollisuuteen ja herranpelkoon tulee niin täälä pohojanmaalla oli 1800-luvulla todennäköisempää tulla tapetuksi ihmisen toimesta ku mitä tänä päivänä  New yorkissa. Siis väkilukuun suhteutettuna. Jä tämän olen lukenu härmänhäjyistä kertovasta kirjasta Kirjan kirjoittaja oli joku Heikki mutta sukunimi ei tuu ny sitte millään mieleen

[RaimoA]

 Kaikkea voi ihmetellä,  vähän puukotuksia tutkasin historiakirjoista. Pohjanmaalta löytyi  26 tapausta, joista ainakin yksi lapsi ilmeisesti loukannut itsensä.  Koko maasta reilu 200. Paljon on lapsia, onnettomuuksia ja maininta itse murhasta tai itsensä vahingoittamisesta. Antibiootteja ei ollut keksitty ja haavat saattoivat tulehtua.
Suden aiheuttamia  tappoja löytynee reilut 120 ja   saattaapa  olla samaa kokoluokkaa  puukotusten määrä.  Muistaa pitää, jotta aineisto ei ole täydellinen. Suuntaa antava voipi olla kyllä.

[Jukka]

Kiitos kommenteista!
Mainituista teoksista sen verran, että Pentti Mäensyrjän kirja "Hukka huutaa" on vuodelta 1974 ja lähdeaineisto koostuu pääosin lehtiuutisista. Dosentti Antti Lappalaisen kirja "Suden jäljet" on vuodelta 2005 ja se perustuu hyvin laajaan lähdeaineistoon. Suomen susikannan hoitosuunnitelmaan 11/2005 voi tutustua netissä. Susisurmia käsitellessään siinä viitataan kahteen 2000-luvun alussa tehtyyn tutkimukseen. Teoksissa on tutkittu lähihistoriaamme ja se vaikutelma jää, että työ on tehty niillä metodeilla, joita nykypäivän ammattilainen käyttää.

Jos meillä olisi mahdollisuus risteyttää biologi ja historioitsija ja laittaa hänet suden jäljille, saisimme tähän uutta näkökulmaa ja kiinnostavia pohdintoja suden käyttäytymisestä. Aihepiirissä on myös äärimmäisiä vastakohtaisuuksia ja odotankin mielenkiinnolla, että joku Huovisen tapainen suuri humoristi alkaa piirtää oman kynänjälkensä... Tulee mieleen se Susi-Iita, jonka ääni jäi nykypolvillekin kertomaan omasta kohtalostaan. Kävi nimittäin niin, että hän joutui tyttösenä suden hampaisiin ja tuli siitä täpärästi pelastetuksi. Loppuelämänsä hän sai kantaa kehossaan puremajälkiä ja kärsiä liikuntavammasta. Häntä haastateltiin ja se äänitettiin... Annetaan nyt mielikuvituksen lentää ja laitetaan mainittu "lähdekriitikko" ja "luontoaktivisti" keskustelemaan hänen kanssaan aiheesta susi...

Palatakseni noihin susisurmien lukuihin totean, että niihin sisältyy eri syistä epätarkkuutta. Esimerkiksi L-S:n surmien lukumäärää 22 pidetään varmana, mutta joidenkin tietolähteiden mukaan se oli peräti 35.

Mielestäni tiede eli tässä tapauksessa biologia ei tuo ratkaisua siihen, pitääkö susi ylipäänsä rauhoittaa ja mille tasolle kannan olisi suotavaa nousta. Tarvitaan kokonaisvaltaista asiainhoitoa eli politiikkaa. Ratkaisu on jo tehty vuoden 1973 rauhoituspäätöksellä ja sitä seuraavilla säädöksillä, jotka on annettu korkeammasta kädestä. Onkohan tässä käynyt niin kuin monesti muulloinkin, että se jota asia eniten koskee, ei ole saanut ääntään kuuluviin? Tilanne ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin äkkiseltään vaikuttaa. Sitä ei voida edes rinnastaa 1800-luvun kriisiaikoihin. Kiinnittäisin huomiota kahteen myönteiseen seikkaan: ao. ministeriö on ottanut suojelusta aiheutuneet ongelmat tosissaan kuunnellen ihmisiä ja intressipiirejä ja tuoden heitä saman neuvottelupöydän ääreen. Toiseksi: niin kutsutut ongelmasudet on pystytty tehokkaasti poistamaan. Ilman metsästäjien ja seurojen myötävaikutusta ja panostusta suden rauhoitus nykylaajuudessa eikä muutoinkaan ole mahdollista.