HIRVIKUUSIKOSSA
Täytyy sanoa, että kyllä metsästäjätkin ovat lyhytnäköistä porukkaa, kun ampuvat olemattomiin oman karjansa. Niin ne raukat ovat tehneet, valitettavasti. Tökeryys on ollut huipussaan. Meidänkin porukan luvat jouduttiin pudottamaan olemattomiin, ja sittenkin hirvet tuntuvat loppuvan kesken. Laikulle on tullut kaatoja tänä syksynä vasta 5 kpl ja niihinpä ne aikuisten luvat ovat melkein menneetkin. En muista koskaan aloittaneeni vasajahtia näin aikaisin syksyllä. Vasat on taipumus jäädä aina viimeiseksi.
Kyllä se tympäisee, kun elättää koiraa ja sitten humut päättäjät tuhoavat riistan myöntämällä ylisuuret kaatolupamäärät. Laikulle ei ole enää pyydettävää, vaikka on hirmuisessa iskussa. Kuluvalta syksyltä sillä on 8 löytöä. Niistä on jäänyt löytöpaikalle 5,5 hirveä. Tuo puolikas on vähän siinä ja siinä kumpaan luetaan. Paikalleen jääneet on kaadettu. Onneksi on kuitenkin petoja jäljellä, jotka liikuskelevat alueella. Eivät ole vielä keksineet tuhota niitäkin sukupuuttoon, luonnontuhoajat.
Saa kait sitä valittaa, ei kuitenkaan hyövää mittään. Parempi kun jatkaa vasajahtia, niin kuin tehtiin viime torstaina. Sen jälkeen en ole raskinut käydäkään jahdissa, että jäisi pyyntiä lumella käyskennellä. Hiiviskellä suurten jälkien huumassa. Sarvipäiden pyöreissä ja naaraiden terävissä sorkanpainalluksissa on uneksimista vielä pitkälle kevättalveen. Kunpa hirvikannan määrän päättäjät kokisivat lumijäljiltä pyynnin elämykset, saattaisi malli muuttua. Alkaisivat arvostamaan suurta riistaa eri tavalla.
Laikku teki hakulenkkiä ja me Mikan kanssa hiiviskeltiin omaan tahtiimme sammaleisilla poluilla. Sitten näin Laikun laukkaavan pitkän penkkatien päässä siihen malliin, että sanoin Mikalle moisen vauhdin päättyvän haukkuun. Niin tekikin, tasan kilometrin päästä. Löytöhaukku jäi aivan paikalleen. On se jännä kun syksyn edetessä löytömatkat alkavat pidentyä. Tätä aikaisemmalla kerralla löytömatka oli 1,7 km. Matkojen pidentyminen on joka syksyinen ilmiö. Syksyinen ilmiö oli myös tämä haukku, joka nyt kaikui Heiniojan varresta. Ääni hiveli korvia ja se hiveli myös syvältä metsämiehen mielialaa, aina 85 kertaa minuutissa. Laikku haukkui tavallisen kiivaasti.
Jo kuului naarashirven örähdys ja toinenkin. Ojanvarren suojaava kuusikko lisäsi tunnelmaa ja ääniin akustiikkaa. Huomasin, että haukku siirtyili edes takaisin pitkin ojan vartta 60 metrin matkalla. Taas haukku siirtyi etäämmäs ja nyt lähemmäs. Hoksasin tilaisuuteni koittaneen. Odotin paikallani hetkeä, kun haukku siirtyy etäämmäs. Niin kävi ja minä hiivin lähelle sitä paikkaa, jossa haukku kääntyi edellisillä kerroilla poispäin. Jäin odottamaan haukun paluuta. Olin miltei varma, että haukussa on yksinäinen hirvilehmä, kuulinhan jo sen äänenkin. Vasan ääntä en ollut kuullut, vaikka niin hartaasti odotin sen kuulevani, koska olin vasajahdissa. Piilouduin matalaksi. Mietin miten perääntyisin kun kuusten siimeksestä astelisi hirvilehmä. Nimittäin halusin nähdä sen läheltä ja sitten perääntyä etäämmäs ja kutsua Laikun pois haukulta.
Nyt näkyy lehmän ihmeen ruskea selkä ja nyt pää. Katson kiikarin läpi. On nuorehko naaras, hyväkuntoinen. Tuossa tulee kohti. Hitaasti siirtyilee, pysähtyilee. Laikku haukkuu sivulta. On matkaa minuun enää 55 metriä. Samaa reittiä tulee kuin aikaisemmilla kerroillakin. Taas katson kiikarin läpi. Mikä vilahti lehmän takana? Ei kai vasa? Se se on. Enpä olisi uskonut, että sydämeni hypähti niin mahdottomasti, niin myös mielialani. Sieltä ne kaksistaan siirtyilivät Laikun ohjaamana. Olivat komeita metsän kasvatteja. Tulivat ihan lähelle.
Emän näin 10 metrin päästä. Jos olisin ollut hirven ulkomuototuomari, olisin antanut tälle hirvinaaraalle sertin rakenteesta. Niin komea se oli, metsän oma. Vasa joutui Laikun ja minun omaksi. Oli se kumma kun ne kulkivat edestakaisin tuota 60 metrin matkaa, ties kuinka monta kertaa. Ne astelivat samaa polkua niin, että se oli tallattu melkein mustalle mullalle. Olikohan Laikulla osuutta tähän kummalliseen käytökseen, uskon niin. Se ei kerta kaikkiaan päästänyt hirviä lähtemään löytöpaikalta. Näin se on menetellyt ennenkin. Viime syksynä yksi tappisarvipoloinen joutui kiertämään halkaisijaltaan 10 metrin ympyrää, vaikka kuinka kauan. Siihen asti kun kaadoin sen.
Kuusen takaa ilmestyivät paikalle Mika ja Tauno. Tehtiin tulet ja rupateltiin mukavia. Kehuttiin Laikkua mahdottomasti. Olikin se sen väärti. Talutti hirviä mihin tahtoi. Lopetimme metsästyksen siltä päivältä, vaikka kello oli vasta yhdeksän. Piti säästää metsästettävää syyslomaksi. Ensi viikolla lähdemme oikein asumaan metsästysmaillemme. On se Laikullekin jännää, niin myös minulle.
Laitoin tästä jahdista kuvan kuvagalleriaan. Toivon, että eläydyt Sinäkin kuvan mukana siihen tunnelmaan, minkä mekin koimme siellä Heiniojan varren kuusikossa.
