KULTAKURKUN LUMOISSA
Taas on yksi mukava aika vuodesta takanapäin. Nimittäin hirvenpyynti on päättynyt. Tavallaanhan muutkin vuodenajat ovat mukavia. Hirvenpyynnistä jatkuu näädän jälkien seuraamiset, sitten kantohangilla valjakkohiihdot kairojen halkomisineen kaikkine mukavuuksineen. Seuraavaksi onkin sitten kevät, kameroiden ja muuttolintujen aika. Sitten kalastus, lohineen kaikenlaisineen. Sitten alkaakin jo sorsajahti ja koirien kanssa tosi toimet. Tällaista jatkuvaa pyyntiähän se on. Minulle kerran kertoi eräs Lapin mies elävänsä pyynnillä ympäri vuoden. Olin silloin kuvaamassa merikotkaa Sodankylän ja Ivalon välillä, hän oli puuhissani apumiehenä.
Joo, minun hirvenpyyntini muuttui loppua kohden niin kiivaaksi, etten joutanut kirjoittelemaan tarinoita tosi tapahtumista näille mukaville sivuille. Oli sekin kummallinen juttu, kun minun päälle meinasi tulla hirvi jo toisen kerran. Kirjoitan tästä oman jutun joskus toiste. Tämä pelottava asia tapahtui vähän ennen joulua. On se kumma, kun Laikun kanssa tapahtuu aina jotain eriskummallista. Siitä se varmasti johtuu, kun minä luotan täydellisesti Laikkuun ja hän luottaa minuun ja meillä on aina niin jännää.
Niin, alunperinhän minä ajattelin kirjoitella viime lauantaisesta näädän pyynnistä. No kirjoitellaan sitten. Maalaillaan pakkasen kuuraamaa kairaa ja ihannoidaan kuinka pyyntikoiran haukku raikaa. Joo, niin tehdään. Lumisessa metsässä hiihdellään. Perjantaina oli satanut uutta lunta asialle asti, niin myös vähän edellisenä yönä. Kultakurkku oli laukata hyssytellyt Kivimaassa metsäautotien yli. Ne olivat iltayölliset jäljet. Sanoin Laikulle, että siitä se on mennyt, kultakurkku hypellyt. Vein Laikun jäljille. Voi, miten me riemastuimmekaan. Katsoimme toisiamme, lumouduimme uudelle lumelle jätetyistä metsäisistä viesteistä. Ne olivat väkeviä kirjoituksia nuo parijäljet, jotka kultakurkku suvaitsi meille kirjoitella. Sotkin jäljet tiestä molempiin suuntiin, sillä kultakurkun viestit olivat yksityisviestejä. Missään nimessä niitä ei oltu tarkoitettu yleiseen tietoon, vain Laikulle ja minulle, sehän oli selvää se.
Sinne Laikku häipyi metsän siimekseen. Vielä vilahti puiden välistä mustaa ja valkoista. Samaa kuvauksellista kontrastia, jota usein mietiskelen ja näen siitä metsänkävijän ihania unia. Seurailin Laikkua hiihdellen lähes kolmimetrisillä suksilla ja varistellen puista lunta. Nyt puut ovatkin lumisia, aivan mahdottomia. Täällä näätä on muiluttanut jälkien seuraajia oikein toden teolla. Jälkiä on vaikka mihin suuntaan. Niin on myös Laikun jälkiä metsä täynnä. Siellä näkyi Laikku laukkovan kuin tuulispää, nyt näkyi tuolla ja nyt vilahti tuolla ja vaikka missä. Tein isohkon lenkin etsien sotkupaikasta näädän poistulojälkiä. Tässä onnistuinkin. Kutsuin Laikun luokseni ja sanoin täällä, täällä. Laikku katsahti silmiini kuin kiitokseksi ja painui jäljille. Taas mentiin ja mentiin edelleen. Laikkua ei ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Näkyi vain kultakurkun kiehtovia parijälkiä ja Laikun hyppyjälkiä. Seurailin niitä. Lopulta otin esille puhelimen ja seurasin gepsistä Laikun etenemistä. Siellä se oli jo menossa seuraavalla kankaalla. Jätin jäljet ja oikaisin sinne suoraan suon yli. Hiihtelin ja nautin talvisesta salosta. Joka ei tänne pääse, jää paljosta vaille, säälittävää.
Säpsähdin, kuuntelin ja kuulin kuin kuulinkin Laikun railakkaan haukun. Katsoin gepsiin. Joo, siellä haukkuu, on mennyt vielä seuraavallekin kankaalle. Minun oli noustava lähimmälle kankaalle ja sitten taas suolle ja taas kankaalle. Tällaisiahan Pohjois-Pohjanmaan salomaat ovat. Ette arvaa millaisessa mielentilassa olin kun hiihtelin suorinta tietä haukkuvan Laikun luokse. Laikku sanoi minulle, että tuolla se on. Minä vastasin, että niinpä näkyy. Tiedättehän miten se sanoi. Se katsoi silmiini ja sitten ylös puuhun ja haukkui. Viestin sisällöstä ei olisi voinut erehtyä kokematonkaan. Näätä oli tukkipuussa, aivan latvassa. Voi vain kuvitella kuinka jännää on koirallakin, kun kuulee isäntänsä tulevan haukulle. Se tietää, että isäntäkin on mielissään. Laikku onkin aivan mahtavan hyvä eräväärtin miellyttäjä.
Pienet lyijyjyväset aiheuttivat kultakurkun äkkikuoleman. Se ei ehtinyt nähdä viimeistä jäähyväisuntakaan salon hiljaisesta kuutamoyöstä. Näätä nukahti välittömästi mustaan pimeyteen, poloinen. Vähän säälitti. Kultakurkku jäi lepäämään hengettömänä sinne salon suuren tukkipetäjän latvaan. Laikku odotti sen tippuvan, mutta turhaan. Erilaisten näädän pudotusyritysten jälkeen aloin kiipeämään itse siihen puuhun. Tästä Laikku riemastui aivan mahdottomasti, kun näki isännän kiipeävän ja olevan tosissaan saaliin tavoittelussa. Se hyppi ja haukkui. Ei Laikku kuitenkaan avittanut minua niin paljon, että olisi puskenut minua puuhun takapuolestani, vaikka olin kyllä sen tarpeessa. Olisihan tällainen näky jäänyt varsinkin sivusta seuranneen muistiin pitkäksi aikaa. ”Isäntä kiipesi puuhun ja koira avitti puskemalla sitä takapuolesta.” Näin juttua olisi kerrottu vielä seuraaville ja taas seuraaville sukupolville. Kiipesin kuitenkin omin avuin muutaman metrin oksatonta runkoa, mutta voimat loppuivat kesken. Kyllä ihminen on raukka ainakin näätään ja oravaan verrattuna. Ja raukka se on vaikka vertaa mihin metsän eläväiseen. Lopulta sain kuin sainkin näädän pudotettua peräjälkeen köytettyjen riukujen avulla. Näin jahtimme sai onnellisen lopun. Istuin havujen päällä jaellen eväitäni meidän kahden kesken, Laikun ja minun. Lopuksi sidoin kultakurkun repun päälle jaloista. Näin metsänkävijät hiihtelivät salomailta saaliineen ihmisten ilmoille.
Laitoin tästä retkestä pari kuvaa kuvagalleriaan. Katso tarkkaan niin näet kairasta palaavien saaliinkin siinä lapion vieressä.
