Kirjoittaja Aihe: Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu  (Luettu 6746 kertaa)

Heino

  • Vieras
Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu
« : 26.11.09 - klo:22:03 »
Kovasti on tämänkin syksyn aikana pyydystetty, hiivitty ja kuulosteltu. Eilenkin olin hirvimetsällä ja jännittävää oli. Sydänkin jyskytti kuin metsäjäniksen kutsu. Jänis muuten kutsuu poikasiaan tömistelemällä maata.

Päätin suorittaa hirven pyynnin kahdestaan Laikun kanssa. Suuntasin matkani aluksi Kiiminginjoen Myllysaareen, jonka pituus on yli kaksi kilometriä ja leveyttä keskimäärin 800 metriä. Soutelin veneellä Laikun kanssa joen yli, rantautuen saaren yläpäähän. Sitten Laikun kaulan alta lipenteri auki "klig" ja mentiin ja mentiinkin niin, että saaren vesakko notkui ja kynnet kipinöitä iski, Laikun ylittäessä saaren kallioisia kankaita. Suunnilleen tällaista oli Laikun ensimmäiselle hakulenkille lähtö ja jatkui se hurja vauhti varmaan etäämpänäkin, mutta minä hitaampana en voinut sitä nähdä. Joo, seurasin kepsistä Laikun etenemistä. Menee - menee, jo hidastu hirmuvauhti. Trackeri ilmoitti löydön ja haukun alkaneen 1,2 kilometrin päästä myötätuulesta. Luulen, että koira ei mennyt löydölle edes yöllisiä jälkiä, koska sen kulkureitti oli niin outo. On käsittämätöntä miten koira voi vaistota hirvien olinpaikan myötätuulestakin. Tai tietenkin siihen on yksinkertainen selitys; Kyseessähän on sudensukuinen nelijalkainen metsästäjä, itäsiperianlaika.

Hirvi ei jäänyt löytöpaikalle vaan lähti hiljalleen siirtymään ja lopulta poistui saaren toisesta päästä, ylittäen Kiiminkijoen. Soutelimme pois saaresta ja jatkoimme metsästystä vanhan ja kokeneen Jerin kanssa, - alueelta ei löytynyt hirviä. Tarkistin vielä yhden metsäautotien tuulenpuoleisen alueen, juoksettamalla Jeriä auton edellä. Tämä konsti on mahdottoman tehokas siihen opetetun koiran kanssa.

Sitten vaihdoin aluetta ja otin Laikun kehiin. Laikku teki heti alkumatkasta laajan hakulenkin ja löysi hirvet. Haukku siirtyi 150 metriä ja asettui sitten paikalleen. Haukku raikasi salskeassa tukkipetäjikössä. Hiivin haukulle, näköetäisyydelle. Oli mahtava seurata kun urhea hirvilehmä veti korvat luimuun, kyyristyi ja syöksyi Laikkua kohti, tavoitellen etusorkallaan koiran selkää. Kylläpäs Laikku olikin tästä riemuissaan, innostui entistä kiivaampaan haukkuun. En tiedä kumpi meistä, Laikku vai minä, oli innostuneempi. Ainakin minun sydämeni lyönti tuntui ihan kurkussani. Jos olisin ollut lähempänä Laikkua olisi varmaan senkin sydämen lyönti kuulunut minunkin korviini. Oletteko huomanneet kuunnella kuinka koiran sydämen lyöntiääni kuuluu jännittävässä tilanteessa metrienkin päähän, onttoina kumauksina.

Laukauksen jälkeen vasa ja emä lähti pakenemaan laukaten ja katosivat metsän kätköihin. Hiivin perään ja näin kuinka Laikun häntä heilui etäällä kiehtovasti paikallaan, mättäiden lomassa. Tiesin, että siellä vasa makaa sammaleisella tantereella. Mennessäni paikalle huomasin, että vasa onkin elossa ja vaatii armonlaukausta. Tartuin Laikkua pannasta ja talutin sen kymmenen metrin päähän. Sitten käskin: ”Tässä paikalla, paikalla”. Laikku jäi kiltisti odottamaan määräämääni paikkaan. Odotus kesti siihen asti kun menin vasan luo ja ammuin siihen armonlaukauksen. Kyllä siinä on koiralla kestämistä kun joutuu etäältä seuraamaan vielä elossa olevaa potkivaa hirveä. Tällainen tilanne vaatii koiralta tervettä järkeä ja ehdotonta tottelevaisuutta – Laikulta niitä kumpaakin tuntuu löytyvän.

Pistettyäni hirven taittelin kuusenoksia mättäälle, takapuoleni alle. Siinä sitten istuskeltiin, Laikku ja minä. Kehuimme tosiamme, kaikkein ylistävimmillä katseilla ja sanoilla mitä ikinä keksimme. Ilta jo hämärsi kun olin suolistanut hirven ja nostanut sen vatsalleen valumaan. Metsästyspäivä oli täydellinen. Ei voita mikään tunnelmaa, joka syntyy metsästämisestä kahdestaan koiran kanssa. Porukan metsästyksessä jää kokematta metsästyksen oleellinen viehätys.
« Viimeksi muokattu: 27.11.09 - klo:13:23 kirjoittanut Heino »

Poissa laikaman

  • Jäsen
  • *
  • Viestejä: 92
Vs: Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu
« Vastaus #1 : 26.11.09 - klo:22:16 »
Tämmöstähän se metästys pellaavan laikkan kanssa on. Tuli mieleen, että miten miten sait Laikun pois vai eikö koira seurannu hirveä Kiiminkijoen yli?

Heino

  • Vieras
Vs: Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu
« Vastaus #2 : 27.11.09 - klo:08:33 »
Olin hyvin peloissaan, että Laikku lähtee uimaan hirven perään. Rannat olivat jäässä ja joen ylitys koiralla olisi ollut enemmän kuin vaarallista. Silloin kun hirvi ylitti joen olin vähän toista kilometrin päässä. Vihelsin lujaa, niin lujaa kuin jaksoin. Laikku totteli ja palasi omia jälkiään takaisin. En ole varma olisiko Laikku palannut takaisin jokitörmältä ilman minun kutsuani.
Emme ole halunneet opettaa Laikkua ylittämään isoja vesistöjä, hukkumisvaaran vuoksi. Vanhan Jerin menoa ei hiasta suuretkaan vesistöt. Näin ollen emme uskalla metsästää Jerillä suurten vesistöjen lähellä silloin kun niissä on koiralle vaarallinen jäätilanne. Mielestämme on parempi, että koira ei ylitä isoja vesistöjä riistankaan perässä, sillä hukkumisvaara on liian suuri.

Heino

  • Vieras
Vs: Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu
« Vastaus #3 : 14.12.09 - klo:22:32 »
SAUKKOSUON HIRVET

Kylläpä taas sydän hakkasi jännityksestä. Hakkasi niin, että piti alkaa tänne kirjoittamaan, jakamaan hirveä nautinto metsäisten laikanaisten ja -miesten kesken. Olimme viime lauantaina Juha, Tapio (ovat minun poikia) ja minä hirvenpyyntitalkoissa. Varsinaisia porukan jäseniä oli mukana meidän lisäksi kaksi miestä. Tapio ja Juha lähtivät pyytämään Jerin kanssa Utosjoen ja Uunivaaran tien väliseen maastoon. Minä lähdin Laikun kanssa pyyntialueen toiseen laitaan, Saukko-ojan varteen. Lupia oli käytettävissä neljä aikaista ja kolme vasaa.

Siitäpäs on pari hirveä marssinut Saukko-ojan vartta alaspäin. Jäljet ovat ehkä toissayölliset, tuskin haisevat ollenkaan. Laikku katsoi minua silmiin ja minä takaisin Laikun tummanruskeisiin, nuoruuden innosta hehkuviin silmiin. Hetki siinä mietittiin, Laikku ja minä. Sitten päätettiin, että perään vaan, kävi miten kävi. ”Hae hirvi”, linkku auki – Laikku lähti, valkoiset kantapäät vain vilahtivat  metsän siimekseen. Laikku seurasi näöllä vanhoja jälkiä 1,6 km ja palasi sitten takaisin. Matka jatkui. Laikku lähti toiselle hakulenkille, nyt ilman jälkiä. Hakulenkki ulottui tasan kilometrin etäisyydelle, ei löytöä. Kolmas hakulenkki tuotti tuloksen, löytömatka 836 metriä, puoliksi selän takaa.

Aluksi Laikku väkähteli kuin jonkin pienen sekarotuisen rakin ääniä. Väkähteli hyvin harvakseltaan ja hyvin hiljaa. Kuuntelin jännittyneenä jääkö löytöpaikalle. Kylläpäs Laikku on taitavana, käyttää ääntä vain sievästi ja harvakseltaan, tunnustelee haukun vaikutusta. Eivät kestäneet hirvet hiljaistakaan haukahtelua vaan lähtivät liikkeelle, melko verkkaisesti. Hiljainen haukahtelu jatkui. Sitten kuului niin voimakasta ääntä, että en ole ennen kuullut hirvien niin suuresti ääntelevän. Hirvilehmä suorastaan huusi ja vasa vastaili. Hirvien ääni kuului yhtä suurena kuin Laikunkin. Tapio ja Juhakin olivat kuulleet nämä hirvien äänet, vaikka olivat näistä hirvistä noin kolmen kilometrin päässä. Tosin tuulensuunta oli heitä kohti. Vielä liikkuvat 200, 300, 350 metriä ja sitten pysähtyi. Ei kun palasivat takaisin löytöpaikan suuntaan 100 metriä. Siihen ne vasta oikeasti pysähtyivät. Laikun haukku puhkesi täyteen mittaansa. Jopas nyt kuuluukin komeasti. Se tietää, että nyt on tilanne hallinnassa ja kestää haukkua niin, että Heinokin kuulee missä ollaan ja mitä ollaan tekemässä. Jo vain haukku kuului ja vallitseva tilannekin tuli selväksi. Olisi tullut vähemmälläkin.

Olin suuren Saukkosuon keskellä ja Laikku paahtoi hirviä suon länsilaidalla. Ajatelkaa, ajatelkaa pitkään ja hartaasti sitä tunnelmaa minkä koin, niin minäkin ajattelin siinä seistessäni. Lähimmälle tielle matkaa kaksi kilometriä, talvinen erämaa, Laikun railakas seisontahaukku 464 metrin päässä. Pilviä hipova tunnelma sai nousujohteisen lähdön jalkojeni alta, kantavasta jäätyneestä aapasuosta. Kyllä nyt kelpaa liikkua kairassa kun, suotkin kantavat kuin maantiellä tallustelisi.

Lähestyin haukkua sataan metriin. Laikku tuli katsomaan joko tulen ja tulinhan minä. Laikku pysähtyi 50 metrin päähän. Katsoi minua, mahtaakohan tuo möykky olla eräväärtini hahmo. Onhan se kun noin punaista päätään sivulta toiselle heiluttaa. Näin näytän Laikulle, että minä se olen ja täältä tullaan. Laikku palasi haukulle ja jatkoi vimmattua haukkuaan. Jo näkyy tummia hahmoja mäntyjen välistä. Emä ja vasa näyttää olevan haukussa. Sitten seurasi tunnelman notkahdus, metsästyksen heikko kohta. Tikan 9,3:lla oli sanansa sanottavana.

Voi sitä juhlantuntua mikä syntyi, kun istuin Laikun kanssa kaadolla, minä hirvilehmän takapuolen päällä ja Laikku vieressä lehmän ja vasan välissä. Hirvet kaatuivat melkein päällekkäin. Juttelin Laikun kanssa ja ryypiskelin kaakaota.

Juuri sopivasti, kuin tilauksesta, puhkesi hiljainen lumikuuro. Hiutaleet leijailivat kuin kinttaat, peittäen pahimmat rumat punaiset verijäljet. Lumikuuro toimi kuin lavaste tässä väkevässä näytelmässä. Nyt Saukkosuon esityksessä tahdottiin näyttää vain Laikku, minä ja erämaani, lumisateineen kaikkineen. (Niin ja Saukkosuolle kuului myös lumella suurten tassujen painallukset. Löysimme ne kun raahasimme hirvet tienvarteen. Ehkä jäljet olivat veljemme suden, ainakin koon puolesta ne passasivat sille. Erään kirjan nimi on ”Veljemme susi”. Se on hyvä kirja ja kannattaa lukea.)

Joo, nyt olin suolistanut hirvet ja nylkenytkin vasan. On se mukavaa yksin Laikun kanssa puuhailu. Sitten etsin nuotiopuita, eihän kaatopaikka ole mikään jos sitä ei jää nuotionpaikka vartioimaan. Sitä paitsi saalis kuuluu niille, jotka ehtivät paikalle ennen kuin savu nousee kaadolta. Juuri ja juuri ehdin sytyttää nuotion ennen kuin Tapio, Juha ja isäntäporukkaan kuuluva Mikko ehtivät paikalle. Ilmoitin heille, että myöhästyitte, saalis kuuluu minulle ja Laikulle, ette ehtineet paikalle ennen savua. Juha sanoi, että okei lähdemme sitten pois. Hänen mielestään minun piti raahata yksin kaksi hirveä tienvarteen, ainakin kahden kilometrin matkan. Huumoron siivittämän neuvottelun jälkeen saalis päätettiin jakaa tasan ja hirvet raahattiin maalikyliin yksissä tuumin.
Tänä jahtikautena Laikulle on ammuttu 17 hirveä, yhteensä 41 hirveä. Laikku on nyt kolmen vuoden ikäinen, mukava omanlainen persoona.

Vaikka näin kummallisesti kirjoittelenkin, siitä huolimatta tämä ja aikaisemmatkin tarinani ovat tosia. Ei ole mitään mieltä valehdella näillä sivuilla.
« Viimeksi muokattu: 15.12.09 - klo:16:49 kirjoittanut Heino »

syfilis

  • Vieras
Vs: Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu
« Vastaus #4 : 15.12.09 - klo:16:35 »
Oon joskus aikaisemminkin sanonut,hienoja metsästys kertomuksia. Jatka samaan malliin :)

Laikapoika

  • Vieras
Vs: Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu
« Vastaus #5 : 15.12.09 - klo:22:55 »
Heinolla kyllä teksti hallussa...
Pisti vaan mieleen kertomuksessa tuo naaraan ja vasan ampuminen samaan "kasaan"(ymmärsinkö oikein?),mitä meillä paheksutaan syvästi.

Siitä joutuu lähes jalkapuuhun ihmisten sylettäväksi kirkon porstuaan....
Meillä on jo vuosia riistanhoitoyhistyksen puolelta tullut suositukset jättää ampumatta naaraat vasojen kans.
Jos sen joku koiramies erehtyy tekemään sen, siitä on hyvä olla hissukseen, eikä tekoa kiitellä vaan pikemmin katellaan kieroon.

Aikanaan innokkaana koiramiehenä sorruin itsekkin tuohon tekoon, joka minua harmittaa vieläkin syvästi.
Jotenkin tuntui että siinä ei ollut mitään hohtoa mitä hirvenmetsästys parhaimmillaan koiran kans tuo, sen jälkeen ne tilaisuudet olen jättänyt tekemättä, vaikka tilaisuuksia on joka syksy ollut.
Toisaalta onhan se saaliina niitä helpoimpia, ainakin jos haluaa kaatoja koiralle tai hirvikantaa leikata, seuraavana syksyn ehkä kolme hirveä vähempänä kannasta.

Sitten tästä koiran jälkien seuraamisesta, lauantaina lähin koirani kans aamuhämärissä pyytämään hirviä, tiesin paikan missä on kaksi päivää vanhat jäljet.
Niitä lähettiin sitten menemään ja tuntui jotenkin niin ihmeelliseltä koiran innostus ja hajuaisti kun välillä olivat porotkin sotkeneet jäljet ja koira vaan seuraa hirviä.

Sieltähän ne yleensä jälkien päästä löytyy, lähtöpaikalta suoraan matkaa gps:n mukaan 4.4km.
Sinne sain sitten hirven kellistettyä koirani haukkuun.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole moittia Heinon tapaa pyytää hirviä, vaan Suomi on tässäkin tapauksessa pitkä maa jossa hirvikanta ja pyyntikulttuuri vaihtelee suuresti.

Ryökkö

  • Vieras
Vs: Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu
« Vastaus #6 : 16.12.09 - klo:08:20 »
Huippu kirjoitus.

PekkaL:lle, kyllähän se on oikeasti moraalisemoaa ampua vasa ja emä samaan läjään, jos ollaan ihan rehellisiä. Ajatteleppa millaiset tuskat naaraalla on vasansa menetyksestä. Ja eikö Heino kirjoittanut olleensa talkoissa? Saattaa talkoo porukka katsella karsaasti jos jättää ampumatta. Itse olisin tehnyt kyllä samoin. Talkoo pyytäjiltä vaaditaan tuloksia.
Meidän porukassa ei myös ammuta samaan läjään, mutta nämä talkoo pyynnit ovat vähän eriasia.
Ei keskustella tästä enää täällä, menee huippu jutusta maku. Keskustellaan tästä jossain muualla.

PS. Lisää tällaisia tosi tapahtumiin perustuvia kertomisia.

Heino

  • Vieras
Vs: Sydän hakkasi kuin metsäjäniksen kutsu
« Vastaus #7 : 16.12.09 - klo:09:05 »
Joo, olet PekkaL tavallaan oikeassa ja tavallaan et. Tiesin, että tähän kohtaan "jollakin" saattaa olla sanomista, niin kuin monesti aikaisempiinkin minun kirjoituksiini. Vasan kaatumisen jälkeen emä jäi ampumahollille pitkäksi ajaksi. Mietin paikallani pitkään liikkumatta ja taistelin itseni kanssa ammunko? Jos en ammu niin muutaman päivän päästä tuo emä tulee varmasti ammutuksi, meidän tai jonkun toisen toimesta, sillä alueella on lupia käyttämättä vielä kohtuullisesti. Lisäksi alueella ei kertakaikkiaan ole muita kuin naarashirviä, valikointiin ei ole mahdollisuutta. Eli jos meinaa käyttää luvat niin on ammuttava naaraita tai sitten jättää käyttämättä aikuisten luvat. Eli onko sama asia ampua nyt tämä naaras vai ampua seuraavana päivänä tämä tai jokin toinen yksinäinen naaras, jolla on ollut vasa sykyn jossakin vaiheessa? Toiseksi jos en ammu niin emä hakee vasaansa yhtämittaisesti huudellen kolme päivää. Ei sekään ole emälle mukavaa. Loppujen lopuksi emältä vasan ampuminen on hyvin raaka teko. Vasan ampuminen on minua vaivannut monet kerrat. Vasan ampumisen jälkitilanteita seuranneena tiedän liian hyvin jäljelle jäävän naaraan tuskan.
Lisäksi tuo talkoopyynti on vähän erilaista, niin kuin Ryökkö kirjoitti

Toivon, että tämä selitykseni on tarpeeksi pätevä. Itse tarinaani en halunnut perustella tekemisiäni, koska turhat selitykset ja perustelut olisivat pilanneet jutun luonteen.

Hyvä PekkaL, olet toisessa suhteessa oikeassa, hirvikantaa kannattaa aina säästää. Säästäjä on aina oikealla asialla. Hirviä pitäisi olla metsässä niin paljon kuin metsä pystyy niitä terveenä tuottamaan. Mielestäni tämä on oikea hirvikannan yläraja.

Nyt ollaan joutumassa hirvikannan suhteen aallon pohjaan. Jäljellä oleva naarasenemmistökin kertoo sen. Naaraita on vuosikausia säästetty ja metsästäjät joutuvat ampumaan nyt loppuvuodesta omat säästönsä, koska muutamat urokset ammuttiin jo alkusyksystä. Toinen vaihtoehto on jättää luvat käyttämättä. Kokemus kuitenkin osoittaa, että harva porukka sen tekee. Viime kädessä hirvikanta tulee säännöstellä myönnetyillä lupamäärillä.
Päättäjien taholta Oulun alueella on uhkailtu ensivuodeksi kaksinkertaistaa lupien määrät. Tämä on uskomatonta touhua. Aiotaanko tosiiaan hirvikanta tuhota täysin? Oulun ja Kainuun alueella on nytkin suuria tyhjiöitä, joissa hirviä ei ole enää laisinkaan. Jos nyt ei metsästäjät puutu seuraavan vuoden lupamääriin niin haukkukokeitakaan on monin paikoin turha järjestää. Tämä on asia, joka kannattaa pitää esillä, jotta yleinen mielipide muokkautuisi oikeille raiteille.
« Viimeksi muokattu: 16.12.09 - klo:12:19 kirjoittanut Heino »